On syytä aloittaa myöntämällä, että Keanu Reevesin ”vakavat” ilmeet ja habitus ajavat katsojan helposti masennukseen ja kohottavat verenpainetta. Yhtälailla on myönnettävä, että Keanu lakituvassa naama peruslukemilla puhumassa jurya pussiin on näky suoraan painajaisesta… mutta… Ehkäpä hänet siksi pestattiin Paholaisen asianajajan painajaismaisiin visioihin?
Taylor Hackfordin The Devil’s Advocate on Keanusta huolimatta upea elokuva. Keanun vikinä ei paljoa häiritse, kun mestarillinen Al Pacino jyrisee nihilistisiä sanasia täysillä ja puhuu kaikki pyörryksiin. Alin karisma puree ja saa elokuvan suurherra John Miltonin ajatuksineen tuntumaan helvetin ylimman tason saarnaajalta. Ja tämä saarnaaja kertoo rakkauden yliarvostetuksi, ylistää lihallisia nautintoja ja tarjoaa menestyneelle juristille palaa maanpäällisestä paratiisista.
Heti Pacinon perään on muistettava Charlize Theronia muutamalla kauniilla sanalla. Jos Charlize otti Monsterista ns. helposti eli kuululla Kaunis nainen muuntuu yhden leffan ajaksi rumaksi -kikalla Oscarin, niin vastaavasti tämä sivusuoritus unohdettiin syyttä suotta. Theron nimittäin pursuu puolustusasianajaja Lomaxin unohdettuna vaimona kipua ja hajoamista. Vastaavasti jenkkidebyytin tekevä tanskalainen Connie Nielsen edustaa tarinan kiellettyä hedelmää, suoriutuen osasta hienosti. Tosin ko. osa perustuu vahvasti vilauttelulle, eikä niinkään taidokkaalle eläytymiselle. Joka tapauksessa vahvasti alleviivattu pointti tulee ilmi näin espanjaa ja ranskaa kuiskien.
Paholaisen asianajajan teemat ovat hyvinkin selviä. Puolustusasianajan moraalisesti arveluttava tehtävä pistetään puntariin ja puntarin toisella puolella kailottaa Al Pacinon Milton, New Yorkin rahaherra, kuiskien naisille ja korottaen äänensä sitten taas uuteen saarnaan. James Newton Howardin musiikki istuu taustalle loistavasti ja tuo paatokseen kaivatun lisävoiman. Loppuratkaisussaan elokuva vuoroin liekehtii ja vuoroin värisee omassa mahtipontisuudessaan.
Joku on todennut, että Paholaisen asianajaja on osoitus tavasta tehdä laatutrilleriä ja on toteamuksessaan harvinaisen oikeassa. Elokuvassa kun on paljon muutakin ahdistavaa kuin Keanun hymy, vieläpä siinä määrin, että Lomaxien ahdistuksen huipussa heikottaa. Sinänsä simppeli juoni pysyy juuri ja juuri ohjaajan hansikkaassa, ja jos pieniä kompastuskiviä on, niin ne ovat juuri Keanu ja paikoin ylitsepursuavaksi käyvä saarnaava mahtipontisuus. Mutta silti, ysäritrillerin osalta Paholaisen asianajaja, kuten joku kompuroiva sanailija sanoisi, ajaa asiansa pirun hyvin. Piste. Tai siis neljä ja puoli pistettä viidestä.
