Sunnuntai-iltana juuri ennen teatteriin lähtöä tunnelma oli aika korkealla ja odotin näkeväni seuraavan parituntisen sisällä jotain erittäin nautittavaa ja hienoa. Toisin kuitenkin kävi. En muista milloin viimeksi olin niin pettynyt elokuvan jälkeen. Juonen ja elokuvan sanoman kannalta odottaisi paljon enemmän ja aineksia olisi ollut vaikka millä mitalla, mutta niiden hyödyntäminen jäi hieman puolitiehen. Elokuva ei ole sinällään toivoton, tai edes huono, mutta kun summataan siinä esiintyvät pikkujutut, syntyy aika kehno paketti.
Ihmisten edesauttama kasvihuoneilmiö saa aikaan ilmaston lämpenemisen, mistä seurauksena on pohjoisnavalta poikkeuksellisen suuren jäälautan irtoaminen mereen. Koko pohjoisen pallonpuoliskon ilmasto kylmenee huomattavan paljon ja merivirrat muuttavat suuntiaan. Seurauksena kaikesta tästä ovat maailmanlaajuiset ilmaston muutokset. Säätieteilijä Jack Hall (Dennis Quaid) on ainoa henkilö maailmassa joka huomaa jo alkumetreillä, että viimeistään sadan vuoden sisällä maailmaa uhkaa jääkausi, ellei ympäristön suojelustoimiin ryhdytä. Jopa Yhdysvaltain varapresidentti Becker (Kenneth Welsh) pitää häntä pelkkänä pellenä, kunnes vaikutukset näkyvät odotettua aiemmin kun useat tornadot iskevät Los Angelesiin tuhoamalla sen täysin ja Tokio joutuu nyrkin kokoisten jääpalojen pommitettavaksi. Jackin matematiikkanero poika Sam (Jake Gyllenhaal) matkustaa New Yorkiin koulujenväliseen tietokilpailuun edustamaan omaa kouluaan pikkutiimissä, johon kuuluu tietysti myös Samin ihastus Laura (Emmy Rossum). Kun New York joutuu luonnon voimien armoille, nuoret pelastautuvat lähimmän kirjaston turvaan. Pikkuhiljaa sää muuttuu erittäin kylmäksi ja mannerjää levittäytyy pohjoisesta haudaten Euroopan, Pohjois-Aasian ja Kanadan väestöineen. Kaikki tämä tapahtuu siis muutaman hassun viikon sisällä. Nuorukaiset pysyttelevät kirjaston suojassa polttaen kirjoja lämmikkeeksi aina sinne saakka kunnes Samin isä tulee pelastamaan heidät pois.
Seuraava pätkä sisältää muutaman spoilerin, jotka voivat heikentää elokuvakokemusta. Elokuvan ehkä naurettavin osio on kohtaus, jossa Sam ja kaksi kaveriaan joutuvat kolmen verenhimoisen suden jahdattaviksi rakennuksen sisällä. Toisessa huvittavassa kohtauksessa juostaan pakoon selän takana jäätyviä käytäviä. Luulisi ilman olevan yleisestikin jo niin sietämätön, että siellä tuskin voisi juoksennella saati hengittää jäädyttämättä keuhkojaan. Elokuvassa on tarpeeksi jännitystä, joten nämä kohtaukset tuntuivat hieman päälle liimatuilta ja turhilta.
Kukaan näyttelijöistä ei erityisemmin pääse loistamaan, mutta kukaan ei oikeastaan ärsytäkään. Erikoistehosteet ovat upeat, niin kuin pitää näin korkean budjetin katastrofielokuvalla ollakin. Kasvihuoneilmiöstä voisi tehdä enemmänkin elokuvia, mutta realistisemmalla otteella. Tämäkin elokuva nimittäin sisältää poikkeuksellisen paljon asiaa nykyelokuviin verrattuna. ”Ihmisten tulee vähentää ympäristön saastuttamista, muuten seuraukset ovat tällaiset” on elokuvan karkea sanoma.
(Toinen spoilerivaroitus:) Lopun kruunaa se, kun Jackin vaimo Lucy (Sela Ward) purskahtaa onnenitkuun, kun kuulee että New Yorkista on löytynyt muutama eloonjäänyt. Hän tietenkin tietää automaattisesti että ne eloonjääneet ovat oma aviomies ja poika. Luonnonmullistukset loppuvat kuin salama kirkkaalta taivaalta aivan yhtä nopeasti kuin alkoivatkin. Mannerjää hautasi alleen koko pohjoisen pallonpuoliskon, mutta onneksi Yhdysvalloista vain pohjoisosan. Loppu hyvin kaikki hyvin.
nimimerkki: Low Rider
