Frank Darabont ja Stephen King aloittivat yhteistyönsä jo vuonna 1983. Lyhytelokuva The Woman in the Room oli pitkälti vasta harjoitustyötä myöhempää varten. 90-luvulla sitten paukahtikin, kaksi kertaa ja yhtä kovaa kuin vanginvartijan aseen piipusta. Darabont siirsi kaksi Kingin vankiladraamaa valkokankaalle toimien adaptaation tekijänä sekä myös ohjaajana. Sekä yliluonnolliselementtejä omaava Vihreä maili (1999) että Rita Hayworth – Avain pakoon (1994) kuuluvat jo tässä vaiheessa arvostetuimpien draamojen joukkoon.
Avain pakoon –suomennoksesta ja sen (epä)osuvuudesta voisi jauhaa tuntitolkulla, mutta jätetään se nyt väliin. Takuuvarma Morgan Freeman ja etenkin Tim Robbins tekevät nimittäin niin hyvän duunin, että nimellä ei ole kummempia merkityksiä. Kingin tuotannossa Rita Hayworth ja Shawshank Redemption, tuskin 150-sivuinen novelli 80-luvun alusta, ei ole läheskään merkittävimpiä teoksia, mutta toisaalta se on yksi sujuvimmin valkokankaalle siirtyvistä, outoa vapauden tunnetta sisältävistä ja ei-efektejä vaativista King-tarinoista.
Tim Robbins onnistuu herättämään teoksen kantavan voiman, Shawskinkin vankilan oudokki Andy Dufresnen henkiin, juuri siksi syyttömyyden taakkaa kantavaksi älyköksi, joka ei ole omiensa parissa, mutta on sittenkin. Freeman hypähtää yhtä osuvasti teoksen kertojahahmoksi, perspektiiviksi A. Dufresnen ihmeelliseen tarinaan. Kirjava taustajoukko tukee mitä oivimmin, pitkään mukana roikkuva James Whitmore tienaa erityismaininnan.
Kuten Vihreä mailikin, Avain pakoon sijoittuu kauas menneisyyteen, alkaa vuodesta 1947 ja huipentuu vuoteen 1966. Myös miljöö on samanlainen: vankilan kosteat kolkot vallit, vartioiden tuimat katseet ja värikkäät persoonat täyttävät ruudun. Ja sekin on samaa, että tunnepuolella elokuva kasvattaa lataustaan jatkuvasti, alkaen jopa tylsistä asetelmista, hetken jaaritellen ja ponkaisten lopulta kuuluun loppuunsa, joka kyllä oudolla tavalla pistää selän kylmäämään.
Darabont on onnistunut adaptaatiossaan hyvin, ja Shawshankin vankilakertomus on niitä harvinaisia teoksia, jotka elokuvaformaatissa onnistuvat säilyttämään alkuperäisteoksen voiman ja vielä puikkaamaan sen audiovisuaalisen lisän myötä edelle. Kingin sanaa on monesti lähestulkoon raiskattu puolitoimivin tehostein ja b-luokan tuotannoin, mutta Darabont kyllä nostaa hattuaan vanhalle The King of Horrorille, joka tämän teoksen jälkeen on entistä vahvemmin juuri muuta kuin kauhun erikoismies: pikemmin ystävyyssuhteiden ja tunteikkaitten muisteloiden taitaja. Ja Darabont hoitaa sitten muun osan – toki hieman venytellen – ja lopussa meren aallot välähtelevät uudella tavalla.
Saapa nähdä miltä vajaan vuoden päästä teattereihin saapuva neljäs yhteistyö, The Mist, mahtaa näyttää. Darabontin alkaa olla jo hankala pistää paremmaksi, varsinkin kun vuoden 1980 tekstiin pohjautuva tuotos on sitä kuulumpaa Kingiä, verenhimoisten örkkipörkkien murinaa. Toisaalta… The Mist oli osainspiraationa Half-Life-pelille – eiköhän sillä maineella leffateatterit täytetä. Eikä Darabontia kannata koskaan aliarvioida.
