Lew Wallacen kuuluisan romaanin pohjalta syntynyt Ben-Hur on historiallinen ja raamatullinen eepos, joka aikoinaan imi inspiraatiota myös kaikista niistä lukemattomista 1950-luvun muinaisspektaakkeleista, joita Hollywood suolsi pihalle aina vuonna 1951 valmistuneesta Quo Vadisista lähtien. Ben-Hurin hillitön menestys lippuluukuilla ja palkintogaaloissa näytteli suurta osaa täysin uudenlaisen ajattelutavan syntymisessä Hollywoodin sikariportaan keskuudessa. Tämä uusi ajattelumalli suosi valtavien taloudellisten riskien ottamista, kunhan lopputuloksena syntyisi maailmanlaajuinen jättimenestys.
Ben-Hurin juoni on sitä tuttua ja turvallista paatosta. Rakkautta, kostoa ja vihaa on ilmassa niin paljon, että kotikatsomossa tapahtumia tulee seurailtua lähinnä huvittunut ilme kasvoilla. Tarina polkaistaan käyntiin, kun vanhat lapsuuden toverit ajautuvat erimielisyyksien repiminä lopullisesti eri leireihin. Juutalaisprinssi Ben-Hurin on pakko kaivaa sotakirves esiin, sillä turmeltunut roomalaispyrkyri Messala lähettää poloisen prinssin orjakaleerille. Kova on myöskin Ben-Hurin läheisten kohtalo. Äiti ja sisko nimittäin pääsevät saastaiseen vankityrmään nauttimaan roomalaisesta vieraanvaraisuudesta.
Ben-Hur ilmentää Hollywoodin ehtaa kulta-aikaa. Lavastus on aikalaisiin verrattuna suorastaan suuruudenhullua. Puvustus on upeaa ja jylhät musiikit raikavat taustalla, kun näyttelijä toisensa jälkeen käy tuijottamassa kameran ohi kaukaisuuteen silmät kyynelissä. Naiset ovat kauniita ja kainoja, miehet liiterileukaisia säihkysilmiä. On Jeesus ja on Pontius Pilatus. Kaikki palikat eeppiselle näytelmälle ovat siis kasassa. Onneksi mainio näyttelijäkaartti vastaa huutoon, ja niinpä elokuvan reippaasti yli kolmituntinen kesto vaikuttaa suht siedettävältä.
Vanha kunnon asehullu Charlton Heston avautuu nimiroolissa parhaansa mukaan. Mies onkin ollut kovassa seurassa, sillä Ben-Hurin rooliin olivat tyrkyllä myös esimerkiksi Kirk Douglas ja Marlon Brando. Hestonin vastapelurina nähdään loistava irlantilaisnäyttelijä Stephen Boyd, joka esittää hyvän ja pahan rajamailla häilyvää Messalaa. Hestonin ja Boydin yhteiset kohtaukset ovat elokuvan parasta antia, varsinkin miesten yhteenotto kilpa-ajon merkeissä on kuolematon klassikko. Tästä on toki kiittäminen myös stunt-ohjaaja Yakima Canuttia, jonka suunnittelema toimintakohtaus kuuluu elokuvahistorian merkkipaaluihin.
Kuten aina, myös Ben-Hurin tapauksessa todelliset starat löytyvät sivuosista. Henkilökohtainen suosikkini on Oscar-voittaja Hugh Griffithin esittämä arabialainen sheikki, joka potkii osaamattomia hevosohjastajia alas rattailta ja harrastaa kunnon vedonlyöntiä roomalaisten raharikkaiden kanssa. Hyvänä kakkosena tulee huikealla pukinparralla varustettu australialainen lavapersoona Frank Thring, joka varastaa harvat kohtauksensa itsensä Pontius Pilatuksen roolissa.
Ben-Hurin roolihahmojen sujuva englannin kieli vaatii aluksi hieman totuttelua näin The Passion Of Christin kielellisen autenttisuuden jälkimainingeissa, mutta kunhan alkujärkytyksestä toipuu, niin elokuva osoittautuu täysiveriseksi viihdepläjäykseksi, jonka jaksaa tsekata aina säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin. Ben-Hurin viimeinen puolituntinen olisi kieltämättä joutanut editointihuoneen lattialle, sen verran hölmö on elokuvan loppuratkaisu kaikkine ihmeparantumisineen ja jälleennäkemisineen. No, ainakaan Ben-Huria ei voi syyttää turhasta negatiivisuudesta. Kaikille historiallisten järkäleiden vihailijoille Ben-Hur on varmasti yhtä tuskaa, mutta meille muille kyseessä on Spartacuksen ja The Ten Commandmentsin veroinen katseluelämys, joka kannattaa kokea ainakin pari kertaa elämänsä aikana, jos sietokyky vain suinkin sallii.
nimimerkki: esimies
