Ensiksi on hyvä muistaa, että ihmiseen vetoavat ja ihmistä koskettavat parhaiten inhimilliset tunteet, ja niiden kuvaus. Tämän ovat nykypäivänä harmittavan monet elokuvantekijät unohtaneet, ja siksi yhä harvemmin tulee vastaan oikeasti koskettavia elokuvia. Modernilla aikakaudella pystytään tekemään mitä ihmeellisimpiä asioita elokuvan teknisen toteutuksen viilaamiseksi täydelliseen, ja liian usein itse tarina unohtuu. Sillä jos tarina ja sen esitystapa ovat kunnossa, tekninen osaaminen ja visuaalinen ylivertaisuus eivät paina pätkän vertaa.
Stand By Me perustuu Stephen Kingin pienoisromaaniin/novelliin Ruumis. Siinä neljä poikaa lähtee metsäretkelle etsimään kadonneen pojan ruumista. Syksyllä edessä olisi yläaste, ja tämä on todennäköisesti poikien viimeinen yhteinen seikkailu, joten he päättävät ottaa siitä kaiken irti. Niinpä he alkavat purkaa tunteitaan toisilleen siinä huolettoman retken lomassa, varmaankin juuri siksi, että tiedostavat tällaisten hetkien olevan pikkuhiljaa lopussa.
Tarinan keskushenkilö on Gordie (Wheaton), jonka isoveli on kuollut vähän aikaa sitten, ja vanhemmat eivät vieläkään ole päässeet siitä yli. Lisäksi Gordiesta tuntuu että vanhemmat pitivät veljestä enemmän kuin hänestä, ja että he olisivat mieluummin halunneet Gordien kuolevan. Tästä aiheutuvaa surua Gordie sitten purkaa retkellä parhaaseen kaveriinsa Chrisiin (Phoenix). Chris on pikkukaupungin ”pahis”, ainakin aikuisten mielestä mutta totuus on mutkikkaampi. Aikuisten hyväksynnän puute kuitenkin ajaa Chrisin ajattelemaan itsekin, että hän on tyhmä, eikä hänestä ole mihinkään. Tästä aiheutuvaa surua hän sitten tilittää Gordielle, ja poikien ystävyys senkun vahvistuu. Mukana retkellä ovat myös Vern (O’Connell) ja Teddy (Feldman), joista varsinkin Teddyn hahmoon luodaan myös syvyyttä lapsuuden traumojen kuvauksella. Ainoana hahmoista hieman etäiseksi jää Vern, jonka taustoja ja tunteita ei valoteta siinä määrin missä muiden.
Tarina on oiva esimerkki nokkelasta juonenkuljetuksesta, jossa tarinan kuljetuksesta huolehtii ulkopuolinen lähde, tässä tapauksessa ruumis jota pojat etsivät. Se on tarinan kehys, joka antaa pojille syyn lähteä retkelleen, ja sysää näin koko tarinan liikkeelle. Ruumis ei kuitenkaan ole pääosassa. Elokuvan lopussakin se tarjoaa päähenkilöiden hahmoille tilaisuuden kehittyä ja tarinan edetä, kun ruumiista tulee kiistaa poikien ja hienossa roolissa olevan Kiefer Sutherlandin hahmon Acen johtaman jengin välillä. Tällainen
ulkoista lähdettä tarinan kuljetuksen välineenä käyttävä rakenne on tuttu esim. Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta.
Poikien päämäärän jäädessä taka-alalle, tarina keskittyy itse henkilöihin ja heidän tunteisiinsa ja tekemisiinsä. Miltei jokainen kohtaus syventää henkilöitä, mutta koska tämä sidotaan tehokkaasti jännittäviin tapahtumiin, ei tule tunnetta siitä, että elokuvassa ei tehdä muuta kuin puhutaan. Pari juonen kannalta ehkä tarpeetonta kohtausta on mukana, mutta ne eivät pahemmin haittaa.
Tällaisessa tarinassa näyttelijöiden panos ja osaaminen on erittäin suuressa roolissa, ja se osa-alue on elokuvassa hoidettu esimerkillisesti. Vaikka legendaarinen River Phoenix on hyvä tässäkin roolissaan, kaikista parhaiten suoriutuu reippaasti tuntemattomampi Wil Wheaton. Tosin Phoenix ei sorru kertaakaan varsinaiseen ylinäyttelyyn, jollaista Wheaton välillä harrastaa, mutta toisaalta hän ei myöskään ylly varsinaiseen loistoon. Asiansa osaava lapsinelikko on koko elokuvan tukiranka, ja jos näissä rooleissa olisi täysiä amatöörejä, homma ei toimisi. Muu kaarti jää reippaasti taka-alalle, mutta Kiefer Sutherland suoriutuu hyvin, ja niin tekee myös John Cusack Gordien veljenä. Hienona näyttelijänä muun muassa Tappajahaista ja American Graffitista tuttu Richard Dreyfuss ei pääse pienen roolinsa puitteissa oikein loistamaan, vaikka hänen roolinsa ”kirjailijana” eli Gordiena aikuisena on tärkeä.
Ja sitten siihen tekniseen toteutukseen. Sitä ei tarvita. Elokuva pärjäisi niillänsäkin ilman svengaavaa musiikkia ja paikoitellen suhteellisen hyvää kuvausta, sillä tarina on kaiken A ja O. Sen toteutus on rautaa, ja vaikka ohjaaja Reinerin ei olisi tarvinnut kiinnittää muuhun niin paljoa huomiota, hän on tehnyt niin, ja sitä tuskin voi miinukseksi laskea.
Elokuva pistää tunteet koetukselle monissa kohtauksissa aivan mainiolla tavalla. Kohtaus, jossa Chris kertoo palauttaneensa koulusta varastaneensa rahat, mutta opettajan ostaneen niillä uuden mekon ja syyttänyt Chrisia, on suorastaan hätkähdyttävä, eikä siihen ole tarvittu maailmoja syleilevää esteettistä elämystä, pelkästään hyvä näyttelijä ja äärimmäisen hyvä käsikirjoitus. Esitystapa saa pienet ihmisyyden epäkohdat vaikuttamaan massiivisilta, ja sitä ne varmasti lapsen mielessä ovatkin.
Elokuvan katsottuaan ymmärtää, miksi Stand By Me on yksi rakastetuimpia nuoruuskuvauksia. Lapsuuden loppu on yläasteen kolkuttaessa ovelle hyvin läsnä, ja tosin kuin niin monet nykynuoret, nämä pojat tiedostavat sen. Ja sen takia elokuva on niin mainio. Sen tarina ei ole masiivinen spektaakkeli, vaan pienimuotoinen katsaus ihmisen sisimpään, ja kaikkien mahtavien suureeposten rinnalla tämä pieni ja viaton tarina on se, joka koskettaa eniten.
Ja ne, joiden mielestä Stephen King on kaupallisuuteen pyrkivä, itseään toistava massatuottaja, lukekoot Ruumiin, ja huomaavat että näin ei ole. Näin ei todellakaan ole.
nimimerkki: Qritic
