Jotkut elokuvat lässähtävät ensimmäisen katselukerran jälkeen: kun niiden tarinan on kerran kuullut ja loppuratkaisun nähnyt, ei niillä ole paljoakaan tarjottavaa jatkossa. Sitten on sellaisia elokuvia jotka aukeavat vasta toisen tai vielä useamman katselukerran jälkeen. Ridley Scottin sci-fi-klassikko Blade Runner lukeutuu jälkimmäiseen kastiin. Elokuvahan perustuu Philip K. Dickin kirjaan Palkkionmetsästäjä, ja ensimmäisellä katselukerralla odotin pelkästään Dickin kirjan toisintoa, mitä elokuva ei ole. Toisella katselukerralla paneuduin elokuvan teemoihin syvällisemmin ja Blade Runner ponnahtikin välittömästi elokuvien top-listani kärkeen – ja on siellä lukemattomien uusintakatseluiden, analyysien ja herkistymisten jälkeen edelleenkin.
Maahan on karannut joukko ihmistä muistuttavia robotteja, replikantteja. Heitä johtaa Roy Batty (Hauer), joka on päättänyt hankkia kuolemaantuomituille kumppaneilleen lisää elinaikaa. Rick Deckard (Ford), replikantteja metsästävän Blade Runner –erikoisyksikön jäsen, saa tehtäväkseen löytää ja ”siirtää sivuun” karkurit. Replikanttien tunnistaminen on vaikeaa ja ne ovat ihmistä älykkäämpiä ja fyysisesti voimakkaampia, joten tehtävä ei ole helppo. Elokuvan juonta on vaikea selostaa spoilaamatta koko elokuvan ideaa, ja toisaalta elokuvan viehätys ei ole niinkään juonessa vaan rauhallisessa ja unenomaisessa kerrontatavassa.
Elokuva sijoittuu tulevaisuuteen, vuoteen 2019. Tulevaisuusvisio on synkkä ja tummasävyinen. Toisaalta tulevaisuusvisio on myös varsin realistinen: vaikka ihmisen avuksi onkin tullut uutta teknologiaa, elämä ei välttämättä ole sen helpompaa. Arki sateisen kaupungin Chinatownissa jatkuu samanlaisena kuin ennenkin. Post-apocalypse –tyyppinen maailma on synkkä ja film noir –henkinen: ”alamaailmassa”, maan pinnan tasalla sataa jatkuvasti ja saasteongelma vaikuttaa lievästi sanottuna pahalta. Mistään utopistisesta unelmasta ei todellakaan ole kyse, vaan kenties autoja ja muuta ajoittaista hyperedistyksellistä huipputeknologiaa (sci–fi-rainojen realismin ikuinen kompastuskivi) lukuunottamatta Blade Runner on mahdollisimman realistinen tulevaisuusvisio. Vaikka avaruuden asuttaminen ja uuden elämän luominen tulevatkin nykyiseen tulevaisuudenkuvaan verrattuna Blade Runnerin aikataulussa kenties hivenen liian aikaisin, on kuva loppuunkulutetusta maapallosta, sen dystooppisesta yhteiskunnasta ja viimeisissä kuolinkouristuksissaankin hullun lailla tuhlaavasta ihmiskunnasta nykypäivänä vielä ajankohtaisempi kuin se oli 1982.
Täytyypä kehua myös hienosti luotuja hahmoja. Keskiössä on luonnollisesti Fordin esimerkillisesti tulkitsema Rick Deckard, jonka inhimillisyys on moneen kertaan puitua. On mielenkiintoista myös huomata miten vastapuolelle asetetut replikantit, joiden ei pitäisi kyetä tunteisiin, lopulta osoittautuvat inhimillisemmiksi kuin Deckard: hänenhän työnään on tuhota replikantit, jotka lopulta vain takertuvat epätoivoisesti kiinni elämään. Se, onko Deckard replikantti vai ihminen, on myös moneen kertaan puitua niin elokuvassa itsessään kuin sen ulkopuolellakin. Itselleni Deckard kuitenkin on ihminen, koska mielestäni elokuvan ihmisyyden sanoman kannalta ei ole olennaista, onko hän keinotekoisesti valmistettu vai ei. Deckard kuitenkin on inhimillinen ja sitä kautta ihminen – riippumatta mahdollisesta replikanttiudestaan.
Blade Runner on erittäin filosofinen elokuva. Hienoa on myös miten elokuvan sanomaa ja pohdintaa ei liian selkeästi alleviivata, kuten Matrixissa ja niin monessa muussa helpoimman tien valinneessa ”symbolisessa” ja näkemystään pakkosyöttävässä tulevaisuusdystopiassa. Vastauksia ei katsojalle anneta, vaan hänen on itse tehtävä omat päätelmänsä, mutta elokuvan monimerkityksellisyyden vuoksi ”oikeita” tai ”vääriä” vastauksia ei ole. Elokuvan loppu on suorastaan uskomattoman hieno: Battyn monologi kiteyttää kauniilla mutta surullisella tavalla kaiken katoavaisuuden ja kuoleman väistämättömyyden. Blade Runnerin finaali onkin allekirjoittaneelle kerta toisensa jälkeen melkoisen herkkä ja silmät kostuttava hetki, mutta elokuvan loppu on tylyssä fatalistisuudessaan aivan uskomattoman kaunis ja surullinen. Suuria tunteita mahtavasti ilmentävät näyttelijät ovat kuin luotuja rooleihinsa, vaikkakin Ford mielestäni suorituksessaan jää älkeen astetta, jos mahdollista, vieläkin pohtivamman ja rauhallisuudessaan unenomaista elokuvaa tukevamman suorituksen tekevistä Sean Youngista ja Rutger Hauerista. Vangeliksen upean tunnelmalliset ja salaperäiset musiikit säestävät tarinaa.
Kuten jo mainitsinkin, leffa perustuu Philip K. Dickin kirjaan. Useinhan kirjojen filmatisoinnit ovat kohtalaisen pitkäveteisiä räiskyttelyjä, mutta Blade Runner on komeasti säilyttänyt alkuperäisteoksen pohdinnat. Kirjaa ja elokuvaa kuitenkaan ei oikeastaan voi vertailla, sen verran erilaiset teokset ovat kyseessä ja niin elokuvan pohdinnan kohteet kuin juonikin poikkeavat kirjasta jonkin verran. Tosin Blade Runnerin käsikirjoituksen työstikin loppuun kirjaa lukematon. Taitaa kyseessä olla myös ensimmäinen kerta, kun elokuva on vähemmän toiminnallisempi kuin kirja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Blade Runner olisi jännittävä trilleri, vaikkakin pääpaino on muualla: oikeastaan tätä ei edes pitäisi katsoa tieteistoimintana vaan draamana.
Vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeenkin, toki useita leikkauksia läpikäyneenä, Blade Runner on kaikkien aikojen paras elokuva. Tämä tieteiselokuvien tieteiselokuva ei ole vanhentunut oikeastaan yhtään kolmessakymmenessä vuodessa: elokuvan teemat ovat edelleen ajankohtaisia, toteutus edelleen hyvää ja erikoistehosteet näyttävät uskomattoman hienoilta ikäisikseen. Sisältönsä ja symboliikkansa puolesta se tarjoaa ajateltavaa koko ihmisiäksi. Sanotaan se vielä uudestaan: kaikkien aikojen paras elokuva.
