Millainen on hyvä sotaelokuva? Mikä on sotaelokuvan tarkoitus loppujen lopuksi? Onko sen tarkoitus viihdyttää popcorn-yleisöä, vai onko sen tarkoitus muistuttaa isänmaan toivojamme sodan kolkosta todellisuudesta ja siitä miten totaalisen turhaa massateurastusta se loppujen lopuksi onkaan? Minä itse ainakin kallistun huomattavasti jälkimmäisen vaihtoehdon pariin ja siksi kylmänväreet ravisuttavat selkäpiitäni kun näen mm. Spielbergin karmeasti yliarvostetun Pelastakaa sotamies Ryanin äänestetyn yhdeksi kaikkien aikojen parhaista sotaelokuvista, samaan aikaan kun todelliset mestariteokset ja pasifismin soihdunkantajat elokuvamaailmassa elävät lähinnä ainoastaan elokuva-arkiston näytöksissä. Yksi näistä suotta suurelta yleisöltä piiloon jäänyt mestariteoksista on väkivaltaohjaaja Sam Peckinpahin kummaa kyllä ainoaksi jäänyt sotaelokuva Rautaristi, yksi kaikkien aikojen parhaimmista sotakuvauksista ja samalla myös yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Se on elokuva joka pursuaa raakaa väkivaltaa, kyynisyyttä, ahneutta, itsekkyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Sellaistahan se sota loppujen lopuksi on.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1943, jolloin Kolmannen valtakunnan joukkojen legendaarinen voittokulku läpi Euroopan lakeuksien alkaa pikku hiljaa kääntyä pikajuoksuksi takaisin Berliiniin. Päähenkilö on saksalainen kersantti Rolf Steiner (jäyhä James Coburn), paljon kokenut veteraani joka on jo kurkkuaan myöten kyllästynyt sotaan sen mielettömyyden ja raakuuden vuoksi. Steiner ei voi sietää upseereja jotka leikkivät suurta sotasankaria syvällä komentokorsuissaan ja ottavat taisteluista kaiken kunnian itselleen samaan aikaan kun todellisen työn tekevät tavalliset rivimiehet kaatuvat ”urheina isänmaansa puolesta” taistelukentillä. Upseerit jotka eivät halua lia`ta itseään saavat ”kunnianosoituksena” rautaristin kun taas jermuille ojennetaan lähinnä hautaristi ja sievä parin metrin kaistale kedolla jossa kasvaa kukkia. Jos sitäkään.
Niinpä Steinerille tuottaa luonnollisesti hieman vaikeuksia kun komentopaikalle saapuu uusi komentaja kapteeni Stransky (Maximillian Schell) joka on valmistunut preussilaisesta aatelissotakoulusta ja on valmis tekemään lähes mitä tahansa jotta saisi tuon paljon himoitellun rautaristin kätösiinsä sillä ”hän ei voi palata takaisin kotiinsa ilman sitä.” Pian Steiner kuitenkin huomaa järkytyksissään että Stransky on aivan tosissaan valmis ihan mihin vaan mitä rautaristin lunastaminen vaatii. Ikään kun koko ajan lähestyvät puna-armeijan joukot eivät olisi jo tarpeeksi iso riesa saksalaisten moraalille, nyt he tappelevat myös keskenään. Syntyy kahden osapuolen vankkumattoman osapuolen kamppailu, toisella puolella kokematon mies joka omaa vielä mukamas ”kunniaa” ja periaatteita ja vastapuolella reissussa vakavasti nyhjääntynyt mies joka on uhrannut kaikki periaatteensa sodan armoaantamattomalle alttarille jolle ei koskaan ole yksikään uhrilahja liikaa. Sota, jossa kukaan ei ole voittaja. On vain hävijöitä. Ja niitä jotka välillä joutuvat maksamaan toisten hävijöiden teoista verellään.
Minulla oli hämärä muistikuva Rautarististä jossa muistin sen katsoneeksi ensimmäisen kerran joskus 10-vuotiaana juuri elokuvakiinnostuksensa aloittaneena mukulana. No, mitäpä kyseinen nassikka mitään silloin vielä näin hienosta elokuvasta tajunnut joten kun sattumalta näin tämän nimikkeen eräässä alan liikkeessä alelaarissa ja vieläpä suht huokeaan hintaan, päätin hiukan katsoa minkäslaisesta rainasta oikein olikaan kyse. Kannessa komeilee ruotsalaisen sanomalehden teksti:” Järkyttävän raaka, verinen sotakuvaus, tehokkaan taitavaa kuvakerrontaa!!!” jne jne… no, meikäläinen on jo sen verran tottunut kylmään maailmaan ettei mitä tahansa kakkaa mukisematta niele joten pyrin pitämään odotukset hyvin minimissä tunkiessani levyn aparaatin sisuksiin. Kahden tunnin jälkeen oli tapahtunut jotain mitä en osannut ollenkaan aavistaa: Rautaristi oli totaalisesti muuttanut käsitykseni sotaelokuvasta taiteenlajina.
Eräs syy miksi Rautaristi ei saavuttanut kovin kummoista menestystä 70-luvulla ilmestyessään oli todennäköisesti se että se on todella masentava, ahdistava, kyyninen ja depressiivinen elokuva. Rautaristi tarjoaa vain muutamia satunnaisia ilonpilkahduksia sieltä täältä: luutnantin syntymäpäiväjuhlat korsussa, Steinerin lyhyt romanssi sairaanhoitajan kanssa… mutta enimmäkseen sen maailmankuvassa ei ole juuri hurraamista. Rautaristin maailmankuvassa maailmaa hallitsevat itsekeskeiset, heikommistaan piittaamattomat pyrkyrit jotka ajavat röyhkeästi omaa etuaan vaikka se saattaisi maksaa useiden muiden ihmisten hengen.
Ilo ja rauhalle ei ole elokuvan maailmankuvassa sijaa, vain raakuutta ja eläimellistä käytöstä lajikumppaniaan kohtaan. Lopussa, kun Steiner puhkeaa nauramaan keskellä taistelua, hänen naurussaan ei ole mitään tyydyttävää, ei mitään vapauttavaa eikä mitään rauhoittavaa. Lopputekstien aikana, kun yksi kaikkien aikojen katsojaa kouraisevimmista lopuista on saatettu päätökseen ja katsoja toivoo pääsevänsä vihdoin lepäämään, ohjaaja marssittaa kohtalokkaiden sävelten kannustamana dia-kone tyyliin lopputekstien sekaan kuvia piikkilangan taakse suljetuista pikkulapsista, hirtetýistä partisaaneista ja itkevistä ihmisistä eri puolilla maailmaa. Ainakin minulla oli uskomattoman vittumaiset fiilikset, jotka olivat ihan eri luokkaa kun ylisentimentaalisen Sotamies Ryan lopuessa.
Toinen syy, miksi elokuva floppasi armoitta, on se että harvinaista kyllä siinä kuvataan toista maailmansotaa saksalaisten näkökulmasta, mikä tuntui varmasti sen ajan yleisöstä suht vieraalta. Maalla ei kuitenkaan ole elokuvan sanoman kannalta sen kummempaa väliä, yhtä hyvin se voisi kertoa esim. englantilaisista, amerikkalaisista tai puna-armeijan sotilaista, mutta pakko myöntää että lähestyvien venäläisten ja perääntymisen paineet antavat karmivan lisäpikantin elokuvan jo ennestään ankeaan meininkiin. ja olihan toki Willi Heinrichin alkuperäiskirjakin saksalaisten puolelta kuvattu. Maalla ei siis ole sen kummempaa juonellista sävyä mutta ihan hyvä vaihteeksi näinkin.
Kolmas ja kaikkein todellisin syy on se että elokuva on ja oli erittäin väkivaltainen. Peckinpah ei kaunistele sotaa, pikkupoikain ruumiit reiìetään tylysti konepistoolilla, sotilas lentää räjähdyksen voimasta piikkilankaestettä vasten ja hänen vatsansa aukeaa ja kranaatteja viskellään ahkerasti. Peckinpahan oli ensimmäisiä, ellei peräti ensimmäinen ohjaaja joka käytti tulitaistelussa hidastuksia jollei joku tiennyt, mutta Rautaristin tulitaistelut eivät ole yhtään samaa tavaraa the Killerin tyylikkään luotibaletin kanssa. Siinä missä John Woon elokuvissa väkivaltaa katselee ihan mielellään ja se on koko homman alfa ja omega, on Rautaristin väkivalta kaukana balettimaisuudesta ja vastaa enemmän täysin mielivaltaista teurastusta. Varsinkin kauhistuttavan ikimuistoisessa ”Rajalinja!!Steiner!!”- kohtauksessa hidastusten merkitys kasvaa korkeampaan atmosfääriin mutta silti kohtaus hirvittää minua enemmän kun kiehtoo. Peckinpahin elokuvat olivat väkivaltaisia mutta väkivaltaa vastaan silti. Harmi ettei sitä ehditty ymmärtää tarpeeksi ajoissa.
Näyttelijäsuoritukset ovat loistavaa tavaraa. James Coburn vetää elämänsä roolityön Steinerinä, jonka ei usein tarvitse sanoa yhtään mitään, katse kertoo kaiken olennaisen. Maximillian Schell on kapteeni Stranskyn roolissa sopivan vittumainen, mutta itse pidän lopussa vieläkin isommaksi kusipääksi nousevaa Stranskyn adjutanttia Triebigiä (Roger Fritz) tarinan varsinaisena ”konnana”. Mutta tällaisessa elokuvassa, joka ei ole asenteiltaan mustavalkoinen, on konnista ja sankareista paha mennä sanomaan mitään. No, katsokaa ja vetäkää omat johtopäätöksenne. Veteraani James Mason on tarinan ainoa ”kunnon” yliupseeri joka kaikesta huolimatta ymmärtää miehen sielunmaisemaa paremmin kun kukaan muu mutta vieläkin paremmin onnistuu mm. Ennustuksesta tuttu David Warner Kieselinä, jolla on Steinerin lisäksi omat kyyniset sanottavansa sodan uhrijuhlaan. On suorastaan rikos ettei Brandtin ja Kieselin puhetta ei ole lyöty kunniapaikalle Elokuvarepliikkien Hall of Fameen: ”-Mitä me teemme kun sota on ohi?
-Valmistaudumme seuraavaan…”
Kokonaisuutena Rautaristi valloitti minun mieleni kestonsa ajaksi kokonaan ja antoi ajateltavaa useaksi viikoksi katsomisen jälkeen. Tätä elokuvaa ei vain ole luotu Popkornirainaksi, tähän täytyy keskittyä ja antautua koko sydämellä, jotta sen kolkosta sanomasta saa kaiken irti. Rautaristi on todella arvokas sanoma ihmisen totaalisesta julmuudesta lajitovereitaan kohtaan ja siitä miten ihmisen sadistisuus voi oikeissa olosuhteissa nousta lähes käsittämättömiin mittasuhteisiin.
Näin ollen seison sanojeni takana. Sam Peckinpahin Rautaristi on kirkkaasti kaikkien aikojen aliarvostetuin elokuva, kaikkien aikojen paras sotaelokuva ja yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Sotahistoriaa, sodan etiikkaa tai sotaelokuvia harrastavalle se kuuluu yleisivistykseen. Eikä se muillekkaan pahaa tee. Muttei välttämättä kovin hyvääkään.
