M. Night Shyamalanin toinen Hollywood-filmi Unbreakable liikkuu tyyliltään samoilla linjoilla, kuin ohjaajan edellinen (ja paras) ohjaustyö kuudes aisti, mutta päinvastaiseen suuntaan.
David Dunn (Willis) on tulossa New Yorkista työhaastattelusta. Juna matka katkeaa kuitenkin traagiseen onnettomuuteen, kun junassa tulee teknisiä ongelmia ja se suistuu raiteiltaan. Dunn selviää onnettomuudesta kuin ihmeenkaupalla ja onnenpekalla ei löydy naarmun naarmua. Sarjakuvagalleriaa pyörittävällä Elijah Pricellä (Jackson) on esittää teoria miksi Dunn selvisi hengissä onnettomuudesta, eikä ole muutenkaan ikinä loukkaantunut tai sairastellut. Elijahin lisäksi Dunnille tuottaa vaikeuksia perhekriisit kotona ja muutenkin tyhjänoloinen elämä. Henkilöhahmot ovat parempia, kuin yleensä hollywood rainoissa on totuttu näkemään, mutta silti draamapuoli jää turhan heikoksi. Dunn ja Elijah eivät nyt tietenkään ole hahmoina sieltä uskottavimmista päästä, mutta toimivat silti parhaiten koko leffassa. Davidin vaimo Audrey on hahmona sinänäsä hyvin kirjoitettu, mutta Joseph poika jää hahmona tylsäksi. Davidin ja Audreyn avioliitto kriisi saadan silti kuvattua realistisen oloiseksi ja muutenkin se on draama osuuksien toimivin koukku.
Unbreakable on tarinaltaan varsin omalaatuinen oikeastaan jopa hieman hölmö, mutta M. Night Shyamalan saa sen tuntumaan silti uskottavalta. Kyseessä on oikeastaan nykyajan arkinen supersankari tarina, ehkäpä jopa se ikuinen kamppailu hyvän ja pahan välillä. Juoneltaan leffa on silti perin onnistunut ja erilaisia sivukoukerot jaksavat pitää mielenkiintoa yllä. Ainoastaan loppu on hieman väkisinväännetyn oloinen, eikä muutenkaan oikein istu leffaan, tuntuu kun Shyamalanin olisi ollut pakko lopettaa leffa johonkin yllättävään ylläriin, kuten kuudennen aistin kohdalla, jossa loppu sentään toimi erittäin hyvin.
M. Night Shyamalanilla on kyllä visuaalista silmää, vaikka jotkut kamerakikkailut tuntuvatkin hieman itsetarkoituksellisilta. Suurimmaksi osaksi visuaalisetkikkailut silti ovat näyttäviä ja kaiken huipuksi vielä toimivia. Monikaan ohjaaja ei silti uskaltaisi kokeilla samanlaisia ratkaisuja kuin Shyamalan, jonka tyylitajua voi vain ihailla. Kaikille ei silti sovi ohjaajan hidastemponen ja vähäeleinen ohjaustyyli. Peilien ja ikkunoiden heijastamat kuvaukset kestävät yleensä niin kauan kuin henkilöt saavat asiansa sanottua. Silti kukaan ei voi kieltää etteikö Shyamalan saisi leffoihinsa kieroutunutta ja oikeasti pelottavaa tunnelmaa. Pahimman tyylirikon Shyamalan tekee kuitenkin näyttäessä auto-onnettomuuden takaumana, jota ilman leffa olisi pärjännyt paljon paremmin. Isoa junaonnettomuutta, tai muitakaan megakatastrooffeja Shyamalan ei kuitenkaan, onneksi esittele katsojille. Tyylinsä mukaan Shyamalan tekee myös pienen cameo roolin leffassa.
Bruce Willis tyytyy olemaan jäyhä itsensä, eikä hänen surkutteluidensa seuraaminen tuota sinänäs ongelmia, vaikka Williksen tilalle olisi voitu jokin muukin ottaa. No Willis hoitaa homman kuitenkin ihan hyvin kotiin. Audrey Dunnina nähtävä Robin Wright Penn tekee hyvän roolin, josta huokuu aito epätoivo ja suru. Spencer Treat Clark Josephina onnistuu olemaan harvinaisen ärsyttävä ja kaikenlisäksi hahmokin on kohtuullisen löysästi kirjoitettu. Spencer Treat Clark ei ole Haley Joel Osment, ei lähimainkaan. Koko näyttelijä poppoon parhaan roolin tekeekin Samuel L. Jackson. Jackson saa tehtyä hahmostaan uskottavan ja oikeasti sympaattisen hahmon. Elijah Pricen rooli on ollut varmasti leffan vaikein, mutta Jackson vetää pisteet kotiin tyylillä. Ei nyt ehkä Jacksonin paras roolisuoritus, mutta parhaimpia.
Unbreakablen pisteitä vähentävät muutamat pikku viat, joita M. Night Shyamalan olisi voinut vielä vähän viilailla, muuten kyseessä on varsin erinomainen ja Shyamalanin tyylinen elokuva, joka uppoaa toisiin täysillä ja toisiin ei sitten ollenkaan.
nimimerkki: Siperia Jones
