Suomalaisten jouluun kuuluu monenlaisia perinteitä aina saunasta joulukirkkoon ja kinkusta joululahjoihin. Television anti on lähes poikkeuksetta tuttua ja turvallista, koska siellä vilahtelee joka vuosi lumiukkoa, joulupukkia ja samusirkkaa. Oman osansa tähän perinteiseen pakkaan tuo Joulupukki ja noitarumpu, joka sai ensi-iltansa jouluaattona vuonna 1996. Se on tehty yhteistyössä unkarilaisten kanssa ja perustuu rakastetun taiteilija Mauri Kunnaksen kertomukseen. Kyseinen 51-minuuttinen elokuva ilahduttaa useita lapsikatsojia, mutta saa osan vähän vanhemmastakin sukupolvesta tunnelmoimaan teoksen parissa.
Tarina alkaa tilanteesta, jossa jouluun on enää muutama päivä ja viimeiset lahjalistat ovat saapuneet Korvatunturille. Joulupukki (äänenä Esa Saario) ja avuliaat tontut, Ville (Olli Parviainen) ja Noora (Henna Haverinen), huomaavat erikoisen kirjeen, johon on piirretty kuva Vekara-nimisen pojan toiveesta. Vaikeaselkoinen piirrustus ei aukea heille, joten he kyselevät apua pajan tontuilta ja muilta apureilta. Muuta huolta aiheuttaa joulupukin pahainen nuha, joka uhkaa hänen pääsemistään lahjojen jakoon, sekä omituisuudet ja sattumukset, jotka tapahtuvat aina erikoisen rummutuksen yhteydessä. Noitarumpu, kirje ja Vekara nivoutuvat tavalla tai toisella yhteen, mutta sitä ennen pohjoisessa koetaan jänniä vaiheita.
Elokuva on suunnattu pääasiassa nuoremmille katsojille ja se onnistuukin olemaan positiivisen lapsiystävällinen. Juoni on riittävän simppeli, mutta tarjoaa ihmeteltävää loppuun saakka, eikä tylsiä hetkiä juurikaan ole. Tosin aikuiset eivät ehkä samalla tavalla saa tarinasta irti, mutta kun ottaa huomioon kohderyhmän, sille ei ole tarvettakaan. Joitakin hauskoja yksityiskohtia toki tarjotaan, esimerkiksi yksi hahmoista puhuu huvittavalta tuntuvaa tampereen murretta. Allekirjoittaneelle kokonaisuus kuitenkin toimii erittäin hyvin, eikä tarinan lapsellisuus aiheuta ikävystymistä tai ärtymystä. Hahmoja on paljon ja jokainen on jollain tavalla persoonallinen, minkä ansiosta ne jäävät hyvin mieleen.
Toimintaa ja hurjia juonenkäänteitä on nykykatsojalle varmasti liian vähän, mutta joulupukin pajan maailma ihastuttaa kuitenkin varmasti. Se on täynnä leluja ja karkkeja sekä ties minkälaisia härveleitä, mitkä itseeni tekivät lapsena suunnattoman vaikutuksen. Monenlaiset pienet yksityiskohdat antavat anteeksi paljon sille tosiasialle, että tekninen suoritus on heikohkoa tai ainakin keskinkertaista. Hahmot ovat hienosti piirrettyjä ja näyttävät täsmälleen siltä kuin Kunnas kynällään on ne luonut, mutta liikkuva kuva näyttää laadullisesti puutteelliselta. Myös leikkaus on töksähtelevää, jota musiikki kuitenkin kohtuullisesti jaksottaa kohtauksesta toiseen. Erityisesti leffan tunnuskappale on erittäin hyvä ja jää soimaan päähän, siitä kuuluu kiitokset biisin säveltäjille ja sen esittäjälle J. Karjalaiselle.
Tekninen puoli jää siis vajaaksi, mutta sille antaa anteeksi teoksen ilmestysvuoden ja yksinkertaisesti nostalgisen vaikutelman vuoksi. Jouluinen pläjäys jaksaa ilahduttaa vuodesta toiseen ja se on mielestäni melko ajaton. Tarinassa on opetuksellinenkin puoli, mutta se ei kuitenkaan ole pääosassa, vaan hauskat hahmot ja jouluinen tunnelma. Se on harmiton ja hyvän mielen elokuva, jonka merkeissä on hyvä jatkaa rauhaisaa joulunviettoa. Toki mikään ei estä rainan katsomista muinakin vuodenaikoina, sillä onnistunut suomalainen animaatio on hyvä katsastaa vähintään kerran.
