Tom Cruise on jälleen Ethan Hunt maalla, vedessä ja ilmassa, ja maailma on täynnä vakoilua, vastavakoilua, niiden aikaansaamaa muovista toimintaa sekä teatraalista dialogia. Impossible Mission Force (IMF) kohtaa sisäisen uhan ja elokuvasarjasta tuttu paletti kääntyy ylösalaisin. Tässä onkin sitten aikalailla kaikki, mitä Mission: Impossible – Rogue Nation nostaa uutena pöydälle. Lähes elokuvan alkumetreillä käynnistyvä toimintaosuus ei vielä onnistu pitämään otteessaan, mutta juoni kaappaa jossain määrin mukaansa hivenen rauhoituttuaan.
Die Hardin, Tappavan aseen ja muutamien muiden ohella Mission: Impossible on niitä toimintagenreä muovanneita elokuvasarjoja, joita on kiittäminen myös monista lajityypin kliseistä. Itseironisen mestariteoksen, The Expendables -elokuvasarjan, toinen osa osoitti, että tarinan illuusion murtava silmänisku voi silloin tällöin olla toimiva ratkaisu. Bruce Willis ja Arnold Scwharzenegger vaihtavat eräässä hilpeässä kohtauksessa toistensa kuuluisimmat repliikit ja molempien kohdalla hatunnosto on ansaittu.
Rogue Nation tuntuu kuitenkin hieman kiusallisesti toistavan juuri omia kliseitään ja nostavan siten hattua vain itselleen. Toki sarjan fanit voivat varsin oikeutetusti odottaa näkevänsä utopistisen taidokkaita kasvonaamareita, äärimmäisyyksiin vietyjä stuntteja sekä kimurantteja juonenkäänteitä, mutta muille tuntemus on välillä sama kuin katselisi uudelleen vaikkapa sarjan toista osaa vuodelta 2000. Ei ole vaikea kuvitella pääosatähti Tom Cruisen tuumanneen “Tehdään nyt ainakin yksi vielä, kun näitä kerran katsellaan”.
Voisi tuntua kummalliselta, että elokuvasarja, jonka jokaisen osan on ohjannut eri henkilö, vetää näinkin yhtenäistä linjaa elokuva toisensa jälkeen. Sarja on kuitenkin mitä suurimmassa määrin Cruisen oma, sillä mies on pääroolinsa lisäksi hoitanut tuottajan tonttia sarjan jokaisessa osassa. Kolmea viimeisintä elokuvaa yhdistää myös mestarillinen J.J. Abrams, joka on aina osallistunut joko käsikirjoittajan, ohjaajan tai tuottajan tehtäviin. Asiaa tarkasteltuaan voi huomata, että kunkin elokuvan hienoiset tyylilliset ja tunnelmalliset vivahde-erot, johtuvat juuri kirjoittajien sekä ohjaajien vaihtuvuudesta. Näin ollen myös Rogue Nation toimii itsenäisenä elokuvana.
Tuotannollisten ratkaisujen sekä temaattisen kaavamaisuuden ohella Rogue Nationia sitoo sarjaansa kaikkein vahvimmin sen näyttelijäkavalkadi. Roolisuoritusten osalta elokuvan parasta antia on jälleen hellyttävän lakoninen Ving Rhames, jonka esittämä teknologiaguru Luther Stickell on työssään niin hyvä, että se on jo koomista. Oman mausteensa soppaan heittävät luonnollisesti myös vakiokasvo Simon Pegg sekä edellisessä osassa sarjadebyyttinsä tehnyt, mainiosti mukaan istuva, Jeremy Renner.
Pääpahiksena nähtävä Sean Harris puolestaan jättää tunteen, että olisi kyennyt oikeissa olosuhteissa paljon parempaan. Nyt miehen on tyytyminen arkkikonnan geneerisiin housuihin vaikkakin mukana on ripaus hyvin persoonallista käheä-äänistä psykopaattia. Vakavammassa elokuvassa lopputulos voisi olla jopa parhaimmillaan hyytävä. Rebecca Fergusonin osa on niin ikään epäkiitollinen, sillä tehtäväksi on jäänyt lähinnä täyttää miljoonaan kertaan nähdyn hyvän ja pahan välimaastossa tasapainoilevan naisvakoojan muotti. Cruise ei hänkään tuo Huntin rooliin mitään merkittävällä tavalla uutta.
Siitä huolimatta, että erään tietyn baijerilaisen automerkin tuotesijoittelusopimus erottuu toiminnan tiimellyksestä tuon tuostakin ällöttävän selvästi, suurtakin antipatiaa kyseistä valmistajaa kohtaan tunteva katsoja saa elokuvan takaa-ajokohtauksesta hyvässä mielessä kylmiä väreitä. Auton käsittely on parhaimmillaan aivan tautisen komeaa katseltavaa ja tuo aitoudessaan mieleen Medusan verkon – tiettyyn rajaan saakka.
Ongelma on siinä, että tämä, kuten kaikki muutkin elokuvan toimintakohtaukset ammutaan viimeistään lopetuksessaan yli. Rynnäkkökiväärin sarjatuli ei käsikirjoituksen niin vaatiessa pysäytä miestä suoralla käytävällä eikä moottoripyörän selästä suistumalla päädy sairaalaan jos yllä sattuu olemaan ruma kauluspaita.
Rogue Nation ei ole sarjansa vahvin, mutta ei myöskään heikoin osa. Elokuvan toiminta on kaikesta huikentelevaisuudestaan huolimatta kiistämättä näyttävää, Tom Cruise kaikesta saamastaan kritiikistä huolimatta hyvä näyttelijä ja saavatpa jotkin leffan irtovitsit naurahtamaan jopa ääneen.
Ilman nopeatempoista juonenkuljetustaan ja ilmeikästä sivuhahmojen kirjoaan elokuva olisi kuitenkin silkka läjä tyhjänpäiväisiä toimintaelokuvan kliseitä. Pahinta on se, että Mission: Impossible – Rogue Nation jättää pättyessään tunteen siitä, että se aliarvioi katsojansa eikä välttämättä edes välitä siitä. Lopputulos on näillä eväillä auttamatta keskinkertainen.
