Mad Max 2 – Asfalttisoturi on legenda, jonka minäkin olen nähnyt jo pari kertaa, tosin huomattavasti nuoremmalla iällä. Skidinä se olikin maailman siistein leffa; vautsi mikä määrä räjähdyksiä! Nyt muutamia vuosia myöhemmin ja elokuvakokemuksen kartuttua runsaasti, päätin katsastaa tämän klassikon uudestaan. Elokuvassa oli edelleen paljon räjähdyksiä, ja olihan se tavallaan siistikin, mutta sisältönsä puolesta valitettavan vähäinen ja toimintaelokuvanakin ajoittain tylsä.
Asfalttisoturi ”Mad” Max (Gibson) on katkeroitunut menetettyään perheensä. Kaiken kukkuraksi ydinsota on tuhonnut sivilisaatiot maan päältä, ja tilalla on vain epätoivoisesti lisää polttoainetta hamuavia autoilevia rosvojoukkoja. Aavikolla yhdessä koiransa kanssa huristellessaan hän törmää pikkuisella helikopterilla lentelevään harvahampaaseen (Spence) joka kertoo lähistöllä olevan öljynjalostamon, josta olisi saatavilla kipeästi kaivattua löpöä vähän enemmänkin. Valitettavasti paikan omistajat ovat epäluuloisia potentiaalisia bensarosvoja kohtaan, toisin sanoen he lähes kalttaavat Maxin kun tämä saapuu paikalle. Epäluuloisuus on sikäli perusteltua, että ympärillä pörrää jatkuvasti joukko hiekkakirpuilla ja panssariautoilla ajelevia barbaareja, jotka yrittävät ryövätä kalliin bensan ja teurastaa aseman omistajat.
Tekniikkapuoli on Asfalttisoturissa hanskassa, myöhemmin Tappavasta aseesta ja superväkivaltaisesta Jeesus-elokuvastaan tunnetuksi tullut Mel Gibson tekee hyvän roolisuorituksen Maxina eikä Bruce Spence ole sen hullumpi. Mukana on myös huomattavasti keskimääräistä vähemmän ärsyttävä lapsinäyttelijä Emil Minty, jonka esittämä bumerangia heittelevä apinaihminen suo katsojalle sekä hellyyden että hämmästyksen tunteita. Efektit ovat komeita, autot kierivät katolleen kuten kuuluukin ja räjähdykset ovat audiovisuaalisesti räjähtäviä. Myöskään ohjaajan pallilla häärivän George Millerin kuvakerronnassa ei ole vikaa, vaan kamera seuraa synkän apokalyptiseksi lavastetun miljöön tapahtumia sopivan hektisesti ja luo takaa-ajo- ja tappelukohtauksiin jännitystä.
Jos visuaalinen puoli onkin kunnossa, älyllisesti Asfalttisoturi on täysi läppä. Jos bensa kerran on niin tärkeää, ei uskoisi roistojen kuluttavan sitä parhaansa mukaan kaahaamalla ympäriinsä ja räjäyttelemällä toisten autoja mahdollisimman kovaa tahtia. Koska ydinsota on nähtävästi aavikoittanut valtavia maa-alueita ja bensan vuoksi vaikka tapetaan, pidän melko epätodennäköisenä että yksinäinen öljynjalostamo yhä olisi pystyssä hämmästyttävän tiheästi asutun aavikon keskellä. Itse asiassa minua ihmetyttää mistä sitä bensaa ylipäänsä on saatu, siis alun perin, kun ketään ei tunnu kiinnostavan sen tuottaminen, vaan ainoastaan varastaminen. Asfalttisoturi sisältää myös hämmentävän määrän nopeutuksia, siis autoilua on nopeutettu jotta se olisi vauhdikkaampaa. Tämä on sinänsä ihan ok, mutta kun autot kiitävät aivan tolkutonta vauhtia ja kuskit kääntelevät rattia nopeammin kuin supermies, on elokuvaan vaikea suhtautua vakavasti. Pienessä pöhköydessä ei sinänsä ole mitään pahaa, varsinkaan viihteellisen toimintaelokuvan kyseessä ollen, mutta koska tummiakin sävyjä saava tarina on niin synkkä, hörhöydet vievät siltä pahasti uskottavuutta. Toisaalta elokuva ei kuitenkaan ole riittävän reikäpäinen pelkkänä roskaviihteenä ja campinä nautittavaksi.
Aikanaan Mad Max 2 – Asfalttisoturi sai aikaan runsaasti rip offeja. Eikä siis vain muutamaa matkijaa, vaan totaalisen apinoijien aallon, synnyttäen kokonaan uuden genren, post-apocalypsen. Genre oli erityisesti italialaisten ohjaajien suosiossa 1980-luvulla. Runsaahkosti post–apocalypse-elokuvia nähneenä en kuitenkaan pysty enää katsomaan Asfalttisoturia omana teoksenaan, enkä tiedä pitäisikö edes pystyä – kolme vuosikymmentä ilmestymistään myöhemmin Asfalttisoturi kun on enemmän kuin elokuva, se on käsite. Asfalttisoturia on yksinkertaisesti pakko verrata rip offaajiinsa.
Ensinnäkin, mukana ovat lähes kaikki post-apocalypsen kliseet, tosin laimeammassa ja vähemmän ylilyödyssä muodossa kuin monissa myöhemmissä genren teoksissa. On liekinheittimiä, tuunattuja autoja, ydinsota on käyty, ihmiskunta hajallaan ja sivistys tuhoutunut. Italialaisten post-apocalypsen ohjaajien kunniaksi on tosin sanottava, että muutama heistä loi genreen uusia kliseitä ihan omasta päästäänkin, ja löytyyhän joukosta muutama visuaalisesti näyttävämpi ja kunnianhimoisempi teos. Yleisesti ottaen Asfalttisoturia kuitenkin apinoitiin hyvin suoraan, usein nimeä myöten. Vai miltä kuulostavat New Barbarians – the Warriors of the Wastelands (nimi otettu suoraan yhdestä Mad Max 2:n repliikistä) tai Bronx Warriors eli suomalaisittain Bronxin asfalttisoturit. Varsinkin edellä mainittu New Barbarians (tai ”Uudet barbaarit”) oli myös niin härski Asfalttisoturi –rip off, että oli juoneltaan liki täsmälleen sama, tuotantoarvoiltaan vain kuppaisempi.
Jos jokin Mad Max 2:n kuitenkin kaataa, niin se on nimenomaan jäljittelijöiden suuri määrä. Vaikka Asfalttisoturi onkin post-apocalypsen jalossa genressä huomattavasti keskitason yläpuolella (mikä kertonee enemmän genren yleisestä tasosta kuin Asfalttisoturin poikkeuksellisesta laadusta), muutamat ohjaajat, kuten Ruggero Deodato ja Sergio Martino kykenivät luomaan tätä(kin) parempia toimintaelokuvia, ensimmäiseltä kun nähtiin eräs kaikkien aikojen viihdyttävimmistä toimintaelokuvista (Atlantiksen kostajat) ja jälkimmäinenkin sijoittuu Mad Maxia paremmin New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019 –eepoksellaan. Mutta niin tai näin, Mad Max 2 – Asfalttisoturi on näistä kaikista se aito, alkuperäinen ja ehdottomasti omaperäisin. Jo yleissivistyksen vuoksi katsomisen arvoinen toimintaelokuva.
