Gus Van Santin ohjaama Milk voitti useita Oscar-palkintoja, mm. parhaan miespääosan, ja sai muutenkin yleisesti vastaanoton jonkinlaisena elokuvamuotoisena messiaana, joka lopettaisi seksuaalisen suuntautumisen perusteella tapahtuvan syrjinnän. Tositapahtumiin perustuvan elokuvan päähenkilö Harvey Milk oli varmasti todellisuudessakin hieno mies; Milk puolusti homoseksuaalien oikeuksia ja olemalla itse ensimmäinen avoimesti homo joka pääsi Yhdysvalloissa merkittävään julkiseen virkaan hän toi tasa-arvoa konservatiiviseen amerikkalaisyhteiskuntaan. Mutta oli Milk millainen hyvyyden ruumiillistuma ja homomessias tahansa, tekemällä yksipuolinen ja (kuvainnollisessa mielessä) mustavalkoinen elokuva asetelmalla ”Milk ja hänen tukijansa = hyvä”, ”Milkin vastustajat = paha”, ei saada kovinkaan kummoista taideteosta aikaan.
Milkin juoni on kaikessa yksinkertaisuudessaan Milkin (Penn) elämäkerta; nousu partaisesta valokuvausliikkeen omistajasta kansanliikkeen johtajaksi ja vaikutusvaltaiseksi poliitikoksi on omiaan amerikkalaista unelmaa toteuttavaan ”ryysyistä rikkauksiin” –tarinan variaatioon. Mutta samalla elokuva kadottaa kaiken jännitteensä, sillä alusta lähtien on selvää että Milk onnistuu – eipä se silti mikään salaisuus olekaan, ja siksi ohjaaja Van Sant kertookin sen heti elokuvan alussa. Pääosa jutusta tapahtuukin Milkin omana selostuksena pitkien takaumajaksojen päällä, eikä siinä sinänsä ole mitään vikaa. Mutta jos tarina keskittyy kuvaamaan ennalta-arvattavaa nousu-tarinaa, tarvittaisiin vastapainoksi tarinaan vahvoja henkilöhahmoja, joiden henkilökuvauksena, kasvutarinana ja henkilökohtaisena draamana elokuva toimisi. Tätä Van Sant jossain määrin yrittääkin, mutta huonolla menestyksellä; kaikki elokuvan hahmot, Milk etunenässä jäävät mustavalkoisiksi hyvä vs. paha –jaottelun mukaisiksi karikatyyreiksi. Ja suorastaan poikkeuksellisen ohuiksi sellaisiksi. Siksipä heistä ei jaksakaan välittää, ja elokuvan pahis, fundamentalisti-homovastustaja-pikkusielu Dan White (Brolin), kerää katsojalta jopa sympatiaa, koska elokuva kuvaa hänet kokoajan lahjattomana ja kolhittavana olevana ilkiönä. Milkille sympatiaa ei ainakaan allekirjoittaneelta herunut, sillä hänellähän meni muutenkin koko ajan tavattoman hyvin.
Sean Penn sinänsä näyttelee roolinsa Milkinä ihan kohtalaisesti, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että saamaansa Paras miespääosa –Oscaria hän ei missään nimessä ansainnut, vaan se olisi kuulunut Mickey ”Painija” Rourkelle. Siinä missä Rourken huikea suoritus kasvatti elämänläheisellä tyylillään roolihahmostaan uskomattoman samaistuttavan ja uskottavan hahmon, Penn on kuin kuka tahansa hieman keskivertoa lahjakkaampi näyttelijä. Kyllähän hän osaa luonteva olla ja vaihtaa eläytymisensä tyyliä tilanteesta riippuen, mutta mitään elämää suurempaa hän ei hahmoon tuo – eipä silti, vaikea sitä olisi Al Pacinon kaltaista raivokasta, liki ylinäyttelyyn sortuvaa työskentelyäkään Pennin tyyneen ja älylliseen hahmoon liittää… Mutta ei se silti Pennin suoritusta paranna, eikä muuta sitä tosiasiaa, että niin Dustin Lance Blackin käsikirjoitus kuin Pennin oma näyttelykin jättävät hahmon paperinohueksi. Milkin hahmo kuitenkin sentään jää mieleen, mutta muut hahmot Black sysää niin sivuun, että vain Dan White jää mieleen edes etäisesti.
Jos heikon hahmonkehittelypuolen uskaltaa jättää huomiotta, paljastuu Milkin sokerikuorrutetun imelän ja Hollywoodin klassista nyyhkykaavaa orjallisesti seuraavan ulkokuoren alta ihan kohtalainen tarina. Draamapuolella se ei vedä mihinkään suuntaan, ja elokuvan homomyönteistä sanomaa saa nykyään kuulla niin paljon joka puolelta, että vaikka sinänsä kannatankin homojen tasa-arvoisuutta siinä missä kaikkien muidenkin ihmisten, ei se pysty mitään erityisiä tunteita herättämään – Voima-lehti on meidät suomalaiset aivopessyt turraksi tälle kamalle jo vuosia sitten. Mutta kyllähän leffa tarjoaa silti ihan vaikuttavan puolustuspuheen tasa-arvolle, ja onnistuuhan se vetelemään paikoitellen jopa oikeista naruista herättääkseen tunteita; lähinnä siis vihaa homojen vastustajia vastaan ja ylevää urheilujuhlan tunnetta joukkokohtauksiin ja muihin kukkaismarsseihin. Van Sant kuljettaakin tarinaa ihan kohtalaisesti, ja Milk-historian olennaiset tapahtumat käydään läpi suhteellisen mielenkiintoisesti, onnistuneesti ja jopa niin, että ne jäävät muistiin kuin dokumentista, kuitenkaan olematta puisevalla tavalla tietoa ajukoppaan junttaava. Kerronnallisesti tekele on tosin paikoitellen tyylirikko; Van Sant käyttää monia erilaisia tyylikeinoja, muttei tee yhdestääkään elokuvaan kantavaa tyyliä, ja siksi tuntuu enemmänkin siltä että hän kokeilisi erilaisia ohjauksellisia keinoja, muttei olisi tyytyväinen yhteenkään tai osaisi päättää mikä niistä on paras. Se jättää elokuvasta jotenkin sirpaleisen vaikutelman, vaikka tarinankerronta itsessään pelaakin kohtalaisesti.
Mutta siltikin on vaikea kuvitella, että leffa olisi saanut suosiotaan ja tunnustuksiaan ilman sen poliittisesti ultrakorrektia ”sanomaa”. Valitettavasti vain leffan sanoman ei oikeastaan pitäisi vaikuttaa lainkaan sen arvioihin, vaan ainoastaan sen, miten sanoma esitetään – ja sen Milk tekee korkeintaan keskinkertaisesti. Ei tämä huono elokuva ole, mutta ei loistavakaan, ei todellakaan. Kyllä tämän silti kerran katsoo. Jos ei muuten niin poliittisen korrektiuden ja tasa-arvon nimissä.
