Kaikki irakilaiset eivät aina olleet hirmuhallitsija Saddam Husseinin puolella. Sen opettaa David O. Russelin ohjaama menestyselokuva Kolme kuningasta. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuodelle 1991, jolloin Irakin kansa kapinoi ensimmäistä kertaa hallitsijaansa Husseinia vastaan. Tapahtumia varjosti varsinkin amerikkalaisille kitkerä Persianlahden sota ja puolihätäisesti solmittu aseleposopimus. Ohjaaja Russell ei halunnut tehdä elokuvastaan adrenaliinista tehosterymistelyä, vaan mustan huumorin täyttämän satiirin, joka tutkii sodan kauheuksia varsin syyttävällä näkökulmalla. Toiminta jätettiin vähemmälle ja tilaa annettiin enemmän varsinaiselle asialle, dialogille ja tarinalle. Kaikesta tästä syntyy mehevä sotakatsaus, joka ei jää katsojan mieliin pelkästään paukahtelevien 7.62:sten vuoksi, vaan rehellisen ennakkoluulottoman sisältönsä vuoksi.
Elokuva kertoo kolmesta amerikkalaisesta sotilaasta, jotka saavat vihiä Kuwaitin hyökkäyksessä varastetun – Saddamille kuuluvan – kulta-aarteen salaisesta sijainnista. Kersantit Troy Barlow (Mark Wahlberg) ja Chief Elgin (Ice Cube) eivät osaa päättää, lähtisivätkö riskeeraamaan armeija-uransa, mammonan ja yltäkylläisen elämän vuoksi, vai tyytyisivätkö pelkkään ”muslimien paukuttajan” rooliin. Kun aarrekätköstä saa vihiä hulttiomainen ja kovasti karskia jätkää esittää yrittävä majuri Archie Gates (George Clooney), saa kaksikon suunnitelma vauhdikkaat alkupotkut. Vastustamaton kullanhimo tunkeutuu itsevarman kolmikon sieraimiin ja pelottoman asenteen seurauksena alkaa helpolta tuntuva kultaoperaatio. Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin piti, ja matkaan tulee hyvin yllätyksellisiäkin mutkia. Kun verkko kiristyy, joutuu hämmentynyt kolmikko miettimään toden teolla, onko pelkkä maallinen mammona kaiken uhraamisen arvoista? Ja mitä jos tarjolla olisi vielä rahaakin arvokkaampaa?
Ohjaaja Russell jättää varsinaisen kultaoperaation taka-alalle ja ottaa suurennuslasin alle paljon ajankohtaisemman aiheen. Maailmalla paljon spekulointia aiheuttanut Yhdysvaltojen sotapolitiikka joutuu melkoiseen kiirastuleen Russellin varmassa ja yllättävän pelottomassa elokuvassa. Hirvittävät pommitukset, ekokatastrofit, kodittomat, varattomat ja pahimmillaan jopa orvot irakilaiset ovat suuressa osassa amerikkalaisten tekemien kauheuksien tulkinnassa. Kun toinen tekee jotain hirvittävää, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kosto. Kostosta seuraa yhä useampi kosto ja lopulta kostokierre on veren juovittama ja täysin pysäyttämätön. Varsin syyttävällä asenteella amerikkalaisia kuvaava Russell näyttää itsevarmat jenkkisotilaat tunteettomina tappokoneina, mutta tiukan paikan tullen hysteerisinä itkupilleinä, jotka tuntuvat jopa esittävän jonkinlaista katumusta. Irakilaiset antavat katsojalle varsin sympaattisen vaikutelman. Sitkeä taistelu jatkuu suurista menetyksistä, onnettomuuksista ja kuolemista huolimatta. Amerikkalaisten nojatuolipommittelu saa katsojan tuntemaan ahdistusta ja lievää omantunnonpistoa, vaikka kotipaikka olisikin Atlantin toisella puolella.
Elokuvan alku on varsin rentoa katseltavaa. Nerokkaan dialogin täyttämät kohtaukset tuovat esille hyvin amerikkalaisten sotilaiden rikkoontumattomalta tuntuvat itsevarmuuden ja röyhkeyden. Sota on voitettu ja kusipäät tapettu – asenne korostuu hyvin sotilaiden huolettomista biletyksistä keskellä sotatannerta, joka tuo irrationaalisen college-fiiliksen sodan keskelle. Myös dialogista korostuu alun rentous ja vaivattomuus. Puheenaiheet liikkuvat mustien jalkapallotaitojen ja Lexuksen avomallien välillä ja varsinaista politikointia ei ole havaittavissa melkeinpä yhtään. Visuaalisesti huimalta näyttävä kuvaustekniikka kikkailee näppärästi alussa luoden elokuvalle varsin tyylikkään ulkopinnan.
Kun homma alkaa puolivälissä mennä vakavammaksi ja suunnitelmiin alkaa tulla aukkoja, vaihtaa ohjaaja Russell kerrontatyyliänsä totaalisesti. Alun löysäily vaihtuu piinkovaan sotakritiikkiin, joka pamahtaa rankemmin katsojan alitajuntaan kuin kokovaippainen ”seitenkuuskakkonen”. Katsoja saa katsella monttu auki, Russellin vahvaa kannanottoa, joka herättää ajatuksia ja saa amerikkalaiset katsomaan useammankin kerran peiliin. Lopun kliimaksiosuuskaan ei mene turhaksi yliräiskinnäksi vaan tähtäin pysyy näppärästi hollillaan ja loppuun on saatu luotua jopa jonkinlaista jännitystä. Sota vaatii uhreja ja harmittavasti yleisimmät uhrit ovat viattomia. Viattomien tappaminen saa ”kunkkukolmikon” aukaisemaan silmänsä ja miettimään asiaa rehellisesti läpi törkyisen propagandan ja kaiken muun hutun, mitä heille on armeija-aikana tarjottu. Kolmikon lisäksi jopa katsoja pääsee pohtimaan näitä asioita ja asenne sotaa kohtaan on takuuvarmasti erilainen.
Pääosiin hankitut Wahlberg, Clooney ja Ice Cube esittävät hahmojaan militaarimaisen vähäeleisesti, niin kuin pitääkin tämänkaltaisessa elokuvassaan. Mark Wahlberg saa luotua eniten inhimillisyyttä hahmoonsa, joka oppii ymmärtämään sodan kauheuden kantapäänkautta. Wahlberg tuo hahmossaan vahvasti esille perheellisyyden ja normaaliuden. Armeijaan lähdettiin vain ylimääräisen toimeentulon takia. Clooneyn esittämä majuri Archie Gates näyttää heti alussa ryhmälleen kaapin paikan. Kapumainen johtaja-asenne ei ota onnistuakseen Clooneyn nössöillessä ja yrittäessä luoda jotain vakavampaa tunnelatausta hahmolleen. Tämän seurauksena majuri Gates jää melko epämääräiseksi hahmoksi, joka tuntuu selittävän ihmisen anatomiasta enemmän kuin varsinaisesta tappamisesta. Ice Cuben kökkönaama jaksaa vihastuttaa yhä kerta toisensa jälkeen. Hymynkaarteet jäävät vähille muskelikoneen laukoessa onnettomia kommentteja joka väliin, yrittäen täten esittää ”jääkuutiomaisen” coolia jätkää. Jääkuutioiden luulisi sulavan aavikolla, mutta harmittavasti Ice Cuben ilmeet ovat niin vahvan jään peitossa, että minkäänlaista naamanvääntelyä on turha odottaa.
Kolme kuningasta on yksi parhaimpia sotaelokuvia, sillä sen rautainen vaikutus ei perustu räjähtävään toimintaan vaan satiiriin ja kritiikilliseen kantaan sotaa vastaan. Aiheet tuodaan esille niin häikäilemättömän pelottomasti, että katsoja ei voi kuin ihastella vahvan satiirin purevuutta. Koko elokuvan aiheen kiteyttää muuan uutisreportterin lausahdus: ”Sota on jo ohi, vaikken edes tiennyt miksi sodittiin.”
