Noniin. Jahas. Tulipahan taas katsottua oikein rehellinen rimanalitus. Mietyttää vaan semmoinen, että pitäisiköhän sitä kohta itsekin kokeilla käsikirjoittajan siipiään, kun tällaisille leffoille myönnetään 42 miljoonan dollarin budjetteja?
Ohhoh, eipäs nyt aivan niinkään sentään. Ei ”Reunalla”, eli ”Man on a ledge”, sentään ihan niin huono elokuva ole. Minussa vain taisi kyteä se pieni toivonkipinä, joka aina syttyy, kun tällainen Hollywoodin kakkosrivistä, paikoittain kuutos- seiskakinrivistä kerätyillä näyttelijöillä varustettu trilleri saavuttaa arktiset leveyspiirit. Silloin nimittäin saattaa olettaa, että kässärissä on jotakin omaperäistä ja uutta, jopa hienoinen mahdollisuus oikein kunnon maanalaiseksi korttelipommiksi. Valitettavasti ”Man on a ledge” ei yllä sellaisiin mittoihin, ei lähellekään.
Homman nimi on tämä: Nick Cassidy (Sam Worthington) on entinen polliisi joka on joutunut vankilaan, karannut sieltä ja nyt hän aukaisee ikkunansa New Yorkilaisessa hotellissa ja astuu ulos reunalle näyttäen aivan siltä kuin olisi aikeissa hypätä alas. Kadulla syntyy hälinää, ja pian poliisijoukot ovat toppuuttelemassa Cassidya, ja itsemurhahakuisen miehen erikoistoiveena on saada neuvottelija-psykologi-poliisi Lydia Mercer (Elizabeth Banks) paikalle. Pian kuitenkin Cassidy alkaa kaivamaan korvaansa sen verran syvältä, että näyttää aivan siltä kuin hän puhuisi korvanapin välityksellä veljelleen Joeylle (Jamie Bell), joka murtautuu par’aikaa povipommi tyttöystävänsä (Genesis Rodriguez) kanssa hotellia vastapäiseen rakennukseen. Ja kaikella tällä on jotakin tekemistä isokenkäisen David Englanderin (Ed Harris) kanssa, joka piilottelee tai sitten ei piilottele muuan isoa timanttia jossakin pankkiholvin kätköissä kuin Roope-Setä ensilanttia konsanaan.
Mielenkiintoinen juoni siis sinänsä, mutta ikäväkseni joudun toteamaan ettei se kanna edes lähtökuoppiinsa asti. Kliseisiin turvaudutaan surutta pitkin matkaa, ja kässärin huonoin osa-alue, dialogi, on paikoittain ihan karmeaa kuunneltavaa. Onneksi tarinassa itsessään on paikoittain mukavastikin vääntöä ja twistiä, ja hetkellisesti se ottaa momentuminsa näppeihinsä ja saa trillerivaihteen päälle. Ennalta-arvattavuus lyö kuitenkin jo kiihdytysvaiheessa nassut takaisin nyrpeiksi.
”Man on a ledgen” on ohjannut täysin tuntematon Asger Leth, ja (miehen vaiko naisen?) ote elokuvan tahtipuikkoihin on välillä aika pahuksen hukassa. Ei niinkään sillä tavoin, kuten usein näkee, ettei ohjaaja ole tiennyt mitä haluaa elokuvalta ja se on hieman all over the place, vaan pikemminkin sillä tavoin että ohjaaja on tiennyt tasan tarkkaan mitä haluaa, mutta se on vain sattunut olemaan – anteeksi vain – ihan perseestä. Myös käsikirjoittaja on tähän saakka hyvin anonyyminä pysytellyt Pablo Fenjves, jonka cv:stä en löytänyt mitään muuta kuin tämän leffan. Sennäköistä on jälkikin, eikä omaperäisyydellä tai mukaansatempaavuudella voida juurikaan kehua retostella.
No, ehkäpä mukaansatempaavuudella kuitenkin hieman. Kyllä tarinassa tiettyä imua on nimittäin paikoitellen. Sitä on avittamassa myös ”Man on a ledgen” ehdottomasti paras osa-alue, musiikki. Pitipähän oikein tarkastaa, kuka scoren on laatinut, ja Henry Jackman -niminen heppuhan sieltä löytyi. Enpä ollut kuullutkaan kyseisestä henkilöstä ennen, ja hän onkin toiminut lähinnä avustavana säveltäjänä muun muassa Hans Zimmerin kisällinä. Tämän elokuvan score teki pienimuotoisen vaikutuksen, ja täytyykin seurata orastavan talentin Jackmanin kehittymistä lähinykyisyydessä.
Ja sitten takaisin kuran luontiin. Kura-kategoriaan voidaan huoletta laskea suurin osa leffan näyttelijäsuorituksista. Sam ”Avatar” Worthington tekee tosi kökköisen roolin pääsankari Cassidyna. Pahimmillaan Worthingtonin meno tuntuu siltä kuin katselisi Ben Affleckin stiffiyden ruumiillistumaa Bradley Cooperin kiharoiden alapuolella.
Ja eipä ole kyllä Jamie Bellin ja Genesis Rodriguezin muodostama parivaljakkokaan juuri mistään kotoisin. Muistatte ehkä jotkut vuosien takaa sellaisen reality tv-sarjan missä haettiin seuraavaa action -leffatähteä? Jep, olen melko varma, että Bell ja Rodriguez olivat ensimmäiset joille heimo puhui tuossa ohjelmassa. Tai ainakin olin, kunnes yllätyksekseni selvitin että Jamie Bell on joskus aiemmassa elämässään ollut ei vähempää eikä enempää kuin itse Billy Elliot. Liekö balettitossut jääneet jalkaan vai mistä lie kolottaa, mutta Bellin suoritus on tässä elokuvassa kyllä tosi tosi valju. Onnistuneet roolit vetävät puolestaan aina yhtä jäätävä Ed Harris sekä psykologipoliisia esittävä Elizabeth Banks. Eivät he kuitenkaan elokuvaa pelasta.
Plussaa tulee myös elokuvan loppukohtauksen omaperäisyydestä, siis siitä missä kaikki halailevat toisiaan kulmapubissa olusten äärellä ja sankari saa sankarittaren. Klassista. Ei muuta kuin kolme kuukautta ja tämän leffan voi löytää marketin alelaarista, jostakin sieltä Tony Scottin huonoimpien trillerien alta.
Kaksi pojoa, mitämaks.
