Vanha sanonta siitä että me kaikki muka lähtisimme täältä tyhjin käsin ja samalta viivalta ei pidä paikkansa ainakaan Stieg Larssonin kohdalla. Ruotsalaistoimittaja/kirjailija itse asiassa aloitti maallisen maineen ja mammonan haalimisen vasta haudan takaa, ja kaikille on sittemmin tullut tutuksi ainakin nimeltä Millenium -trilogia. Kirjat menevät kuin kuumille kiville, ja niitä säilytetäänkin esimerkiksi monissa New Yorkin kirjakaupoissa tiskien alla raamattujen vieressä, kenkkuilijoiden katseilta piilossa.
Ruotsalaiset ehtivät jo tehdä omat elokuvansa Milleniumista, ja nyt on myös Hollywood vihdoin herännyt kauneusuniltaan ja sarjan ensimmäinen osa, The Girl with the Dragon Tattoo, ilmestyi David Fincherin ohjaamana.
Elokuvan alkutekstit on toteutettu hienolla visiolla, ja ne muistuttavat jollain lailla Fincherin parhaan ohjaustyön Fight Clubin jo legendaksi nousseita aivotrippi-alkukrediittejä. Itse tarina pyöräytetään vauhtiin Mikael Blomqvistin, ruotsalaisen toimittajan hävittyä oikeustaisto niin ikään ruotsalaista bisnesmogulia vastaan. Blomqvistina nähdään Daniel Craig. Hänet kutsutaan/lähetetään oikeusjutun jälkimainingeissa hämäräperäiselle lomalle toisen bisnesmogulin, Henrik Vangerin (Plummer) toimesta. Vanger asuu sukuineen muuan saarella, ja siellä Blomqvist saa tietää ettei tässä mitään lomaillakaan vaan aletaankin selvittämään montakymmentä vuotta vanhaa murhamysteeriä ja tonkimaan Vangerin suvun pimeää menneisyyttä, seurana vain vanha kissa ja Trent Reznorin&Atticus Rossin säveltämä kohtalaisen hyvä score.
Ja sitten oli se tyttö, Lisbeth Salander. Hän on ymmärtääkseni pitkälti se syy, minkä vuoksi alkuperäiset kirjat ovat lähteneet lentoon näinkin globaalisti. Salander on mustiin pukeutuva tietokoneterroristi, jonka hakkerointitaidot ovat kysyttyjä yrityksissä. Hän on luonteeltaan ihmiskontaktia välttelevä (johtuen lapsuuden traumoista), ja vastailee lakonisen töykeästi kysyttäessä. Salanderin oma sivujuoni kulkeutuu kiristystilanteeseen, jossa hän joutuu hyväksikäytetyksi oikein perinteisen sovinistisian (van Wageningen) toimesta. Salanderin ja Blomqvistin tarinat puolestaan kietoutuvat kyllä yhteen juonen edetessä, mutta pitkään hommaa viedään eteenpäin kahtena erillisenä stoorina (joskin Salander on alusta asti ollut epäsuorasti yhteydessä Blomqvistiin tehdessään tästä taustatutkimuksia).
Lisbeth Salanderia esittää Rooney Mara. Fincher bongasi hänet The Social Networkista, jossa hän esitti Mark Zuckerbergin ex-tyttöystävää. Mara heittäytyy rooliinsa Salanderina täysillä, ja onnistuu siinä hyvin. Varastaa shown, jopa. Myös Daniel Craig tekee mukavaa jälkeä toimittaja-etsivä Blomqvistina, eikä hän ole mielestäni saanut ansaitsemiaan aplodeja roolistaan. Muutenkin näyttelytyö on suorastaan ensiluokkaista.
Myös kuvaus ja leikkaus ansaitsevat kiitosta, kuten Fincherin tapauksessa aina. Ohjaus on sujuvaa ja rutinoitunutta. Etenkin henkilöohjaus miellyttää. David Fincher osaa käsitellä näyttelijöitään ja hän on mielestäni mestari saamaan kaiken mitä roolihahmot tekevät näyttämään kovin mielenkiintoiselta, oli se sitten valvontakameroiden asentamista, seksin harrastamista tai vaikka vain silmälasien roikottamista yhden korvan varassa. Toki tässä on näyttelijöilläkin osansa, mutta Fincher on kuitenkin se jonka maagiset sormet hommaa pyörittävät.
Jossakin kuitenkin vähän mättää, sillä The Girl with the Dragon Tattoo ei lukeudu David Fincherin parhaisiin aikaansaannoksiin. Elokuva pääsee vasta loppukliimaksissaan siihen trillerivaiheeseen, mitä koko ajan odotellaan. Tunnelma on utuinen, paikoittain jopa uninen, ja musiikin, jonka jo mainitsin onnistuvan kohtalaisen hyvin, ongelma on samanlainen laahaavuus. Leffan ’toinen näytös’ on kammottavan pitkä. Usein keskivälin suvantokohta on hitusen puuduttava, mutta The Girl with the Dragon Tattoossa se on noin tuplasti normaalin mittainen. Ficherillä on tainnut jäädä draamavaihde päälle Benjamin Buttonin ja The Social Networkin jälkeen. Tämä lisää elokuvan kokonaispituuden lähes röyhkeisiin mittoihin. Kaksi tuntia neljäkymmentä minuuttia kestävä The Girl with the Dragon Tattoo sisältää mielestäni vähintään parikymmentä minuuttia, mieluummin puoli tuntia ilmaa.
Mutta toki, kun toimintaa ja jännitystä pukkaa, on se hienosti toteutettua, ja Fincher on päässyt oikein makustelemaan sadistisissa kohtauksissa. James Bond nyt osaa toki parit actionkohtaukset hoidella, ja myös Rooney Maran sähköisyys saa tylyt mittasuhteet toiminnan leimahtaessa liekkeihin.
Innostuin tietenkin hakkeroinnista elokuvan nähtyäni, ja aloinkin heti kotiin päästyäni hakkeroimaan ja muutenkin naputtelemaan tosi nopeasti ja vakavan näköisesti tietokoneeni näppäimmistöä. Pitkään koodattuani onnistuin pääsemään käsiksi Wikipedian tietokantaan, ja löysin sieltä materiaalia, jonka mukaan on vielä epäselvää aikooko Fincher ohjata myös Millenium -trilogian seuraavat osat. Se on jo varmaa, että Mara ja Craig ovat jatkossakin kehissä. Vaikka Fincher onkin tämän hetken toiseksi paras ohjaaja maailmassa, olisi toisaalta mielenkiintoista nähdä jonkun muun ohjaajan tekemä jatko-osa leffalle. Vaikka sen parhaimman.
Pohdin montakymmentä minuuttia antaisinko tälle elokuvalle kolme ja puoli vai neljä tähteä, kunnes vihdoin tajusin ettei sillä kummassakaan tapauksessa tule olemaan (luultavasti) suurtakaan vaikutusta länsimaisen historian kulkuun. Tällöin päätös tuntui vieläkin vaikeammalta, joten heitin lopulta kolikkoa. Sain kruunan, mutten enää muistanut kumpaa se tarkoitti, joten annoin kolme ja puoli.
Ja täytyy vielä mainita, että Daniel Craigin harmaa kiiltomatotakki ansaitsisi ehdottomasti aivan oman elokuvansa. Vaikka joku lyhytfilmi?
