Kun kuulin, että Mortal Enginesistä tehdään (vihdoinkin) elokuva, innostuin jonkin verran ainakin siksi aikaa kunnes opin puikkoihin pantavan ensikertalaisen (Christian Rivers). Ja myöhemmin projektin erinäiset vaikeudet sekä lopulta vaisu vastaanotto lykkäsivät teoksen katsastamista, en halunnut nähdä itselleni rakkaan kirjasarjan murhaa kovinkaan innokkaasti. Luin saagan painotuotteet suhteellisen tuoreeltaan useampaan kertaan teininä ja viimeisen teoksen kohdalla tapahtui ainoa kerta, milloin olen itkenyt kirjaa lukiessani. Niin että sitä voinee uskottavasti sanoa minun todellakin toivoneen tästä filmistä muodostuvan erinomaisen tai minimivaatimuksena edes etäisesti jatkoa mahdollistavaa laatua.
Karmeimpien arvioiden mukainen laadullinen floppi Mortal Engines ei ole, sen sijaan rahatilastoja ei pysty kääntämään millään ympäri, 175 miljoonan tappiot saisivat kenet tahansa studiopampun veren hyytymään eikä jatkoa näin ollen tule ainakaan tällä kokoonpanolla saati budjetilla, telaketjuilla jyrääviä kaupunkeja ei tosin kovinkaan halvalla saane filmille. Syyksi hirvittävään taloudelliseen floppiin epäilen liian pitkää väliä niteiden ja elokuvan välillä, viimeinen pääsarjaan kuuluva kirja julkaistiin vuonna 2006. Eikä Kävelevät koneet koskaan mikään Hartsa Potteri suosioltaan ollut, vaikka menestyikin mukavasti sekä kriitikoiden että kuluttajien käsissä. Ja kenties merkittävimpänä seikkana, elokuva itsessään on fanilasien läpikin katsottuna korkeintaan keskinkertainen, kuka ihan kivasta maksaa pitkälti toista kymppiä kahisevaa nähdäkseen sen suurelta kankaalta?
Juoniselostuksella jatketaan. Dystopioiden vakioaihe eli ydinsota koitti jälleen ja erinäisten välivaiheiden jälkeen (jotka selostetaan varsinaisen jatkumon ulkopuolisissa kirjoissa, joita ei ole tietääkseni suomeksi julkaistu prkl) paras ratkaisu resurssi -ja välimatka pulmaan on ollut varustaa kaupungit massiivisilla moottoreilla ynnä telaketjuilla liikkumisen mahdollistamiseksi sekä napostella pienempiä taajamia oman selviämisen takeeksi. Siinä missä kirja panostaa pikkutarkan maailmanrakennuksen ohella myös hahmoihin ei elokuva sitä tee vaan kokonaisuus keskittyy lähinnä huimaan näköhermoherkutteluun. Eipä siinä, kyllähän tuota jytistelyä mielellään katseli, mutta mehukkaiden henkilöiden lokerointi, rankkojen aiheiden pehmentäminen sekä erityisesti loppupuolta kohti vahvistuva pohjatarinan muuntelu saivat minut miltei itkemään, mutta toisin kuin em. kirjan kohdalla nyt kyynelten sijasta verta.
Siis ihan oikeasti, miksi alkuperäisen niteen kertomuksesta on riisuttu miltei kaikki monimutkaisuus, tehty osasta hahmoja aivan erilaisia persoonia ja miksi oi miksi toimintaa on pitänyt lätkäistä jo ennestään vauhdikkaaseen stooriin vielä lisää? Tai no, tiedänhän minä vastauksen ja se kuuluu etteivät mamman adhd mukelot vaan ikävystyisi kerrankin paikallaan ilman kännykkää istuessaan. Roolitukset oltiin tehty kohtalaisen onnistuneesti, mitä nyt Hesteriä piti tehdä nätimmäksi ja Tomia komeammaksi, eihän kansa nyt rumia ihmisiä vaella katsomaan herran tähden! Hera Hilmar tavoittaa jotakin Hesterin ainutlaatuisesta tuittupäisyydestä, sen sijaan Robert Sheehan ei toisena päähenkilönä Tomina jättänyt oikein minkäänlaista makua suuhuni, jätkä vaan oli ja töllötti. Toki ”oikea” Tomkin oli hieman arka ja varautunut, tämä köriläspä löytääkin sisäisen sankarinsa parin rohkaisevan sanan jälkeen, mutta pönötys senkun jatkui jos juonta piti selittää eteenpäin ja sitähän tehtiinkin ansiokkaan runsaissa kuivissa keskusteluissa.
Hugo Weaving esittää jälleen kerran pahista ja sehän sujuu häneltä kuin vettä vaan, hemmo varmaan osaisi murista uhkaavasti unissaankin ja voisin veikata hänen niin tehneenkin. Ohueksi jätetty antagonisti on vielä pientä siihen nähden, miten hänen tyttärensä saa (ehkä) kymmenen minuuttia ruutuaikaa, mikä on ongelmallista siihen nähden, miten merkittävä hahmo hän alkuperäisessä teoksessa oli. Sanotaan vaikkapa hänestä ynnä kaikista muistakin ruudulla piipahtajista ettei kukaan ole häiritsevän huono. Noin komeissa tietokonemaisemissa toki kelpaa keekoillakin, jos jotakin niin Mortal Engines on pirun mehewää katseltavaa. Metalli rutisee, maisema on karua, lentsikat päristelevät ja musiikki jyllää vähintään em. laitteiden moottorien äänien desibelitasoa vastaavasti. Komeaa ja samalla valitettavan onttoa.
Näinpä kyseessä on jälleen yksi Hollywoodin versiointi, missä kuohitaan lähdemateriaali sekä samalla koitetaan tehdä näyttävä ynnä vähän kaikkia miellyttävä elokuva muuttaen ja poistaen rutkalti pienempiä sekä suurempia yksityiskohtia pohjatarinasta. Jäljelle jää puuduttavan yksitotista velliä vailla omaperäisyyttä. En tiedä olisiko Jackson itse saanut kokeneena kaverina puhallettua elokuvaan enemmän sielua, yhtä kaikki ainakaan hän ei olisi voinut hirnyrkkäistä sitä, koska nollaa ei voi jakaa. Jatkoa siis ei liene näillä numeroilla tulossa enkä enää tiedä olenko siitä surullinen vai iloinen, oma sieluni ei nimittäin ole tämän kokemuksen jälkeen täysin ehjä. Annan elokuvalle silti kolme tähteä, pidän itsepäisesti kiinni ihastuksestani alkuperäiseen saagaan sekä siitä faktasta, miten mainiolta ja samalla villien kuvitelmieni kaltaiselta filmi näyttää. Hester lienisi minusta ylpeä.
