[tv]Kuuden miljoonan dollarin mies[/tv] Lee Majorsin ensimmäinen päärooli valkokankaalla oli Norseman, pienen budjetin viikinkiseikkailu vuodelta 1978. Jälkipolvet muistavat teoksen eräänä varhaisimmista – ellei peräti kaikkein varhaisimpana – 1980-luvun alussa suureen suosioon noussutta barbaarigenreä edustavista elokuvista.
Zorron naamiota lainanneen Majorsin kipparoima lohikäärmelaiva rantautuu floridalaiseen kansallispuistoon pelastamaan intiaanien vangitsemaa viikinkikuningasta. Sarvikypäräiset sankarit maistavat ensi töikseen rypäleitä, jolloin Majors julistaa löytämänsä tienoon Viinimaaksi. Pian ensimmäinen yhteys natiiveihin on muodostettu, ja seuraa sarja hidastuksilla tehostettuja miekkataisteluja, joita ei ole suotta koreografioilla tai verellä pilattu. Orjuutettu patriarkka paikallistetaan sopivasti ennen kuin elokuva ehtii loppua, ja henkiinjääneet suuntaavat turvallisemmille vesille väsyneinä mutta onnellisina.
Norsemanin suurin ansio on värikäs näyttelijäkaarti – värikäs kirjaimellisesti, sillä jenkkifutari Deacon Jones esittää Thrall-nimistä, tummahipiäistä viikinkiä. Aikakauden TV-viihteen kiintotähdistä nähdään Majorsin ohella [tv]Peyton Place[/tv]n Christopher Connelly. Pari pitkän linjan Hollywood-tähteä (Cornel Wilde ja Mel Ferrer) sonnustautuvat hekin kutsun käydessä sarvikypäriin. Ohjaajaneron poika, Chuck Pierce Jr., nähdään sivuroolissa, jonka olemassaololle ei nepotismin ohella perusteita löytyne. Lännenelokuvien karsastavalla katseella varustettu vakioilkimys Jack Elam (mm. [movie]Huuliharppukostaja[/movie]) tekee teoksen kiinnostavimman roolin kyttyräselkäisenä velhona, jonka maagiset kyvyt tai oikeammin niiden puute ovat johtaa koko retkikunnan tuhoon.
Itse elokuva on tylsähkö ja tapahtumaköyhä. Inkkarit kommunikoivat ulvahdusten ja siansaksan sekoituksella, joten antagonistien motiivit jäävät hämärän peittoon. Normannit ottelevat kirveiden sijaan Bud Spencerin opein ja viskelevät punanahkoja kömpelöin painiliikkein. Miekkaa ja magiaa janoavalle luvassa on katkera pettymys, sillä yliluonnolliset elementit ovat viitteelliset ja miljöö selkeän historiallinen.
Herääkin kysymys, mistä Norsemanin barbaarinen maine oikein kumpuaa – harhaanjohtavasta markkinoinnista tietysti. Selvästi itse elokuvaa parempi onkin Drew Struzanin komea, ajan hengen oivallisesti tavoittava julistetaide, josta ei lihaksittaita pohjanmiehiä, raakalaismaisia villejä tai paljaita pakaroita puutu. Ja kuuluuhan odysseian suomenkielinen alaotsikko Barbaarien kuningas. Grooh!
Juonen ja jännityksen puutteessa Norsemanin viihdearvot ilmenevät ensin tragedian ja sitten farssin muodossa. Pitkälaivassa on isohkon erämajan kokoinen ja näköinen ruuma, joka on selvästi itse alusta tilavampi ja jonka katto sijaitsee kolmen–neljän metrin korkeudella. Joka välissä Odinin nimeen vannovilla viikingeillä on isot, turkissomisteiset sarvikypärät, ja karvaisia ovat myös miehet itse. Lemppariviikingikseni nousee keski-ikäisen suomalaisen oloinen partasuti Olaf (Jimmy Clem), joka elokuvan muistettavimmassa kohtauksessa hukuttaa kaksi luokseen murha-aikeissa uinutta alkuasukasta roikottamalla poloisia reisistä. Samanaikaisesti.
