On sinänsä mielenkiintoista, että vaikkapa Yhdysvalloissa tuodaan valkokankaille mieluusti poliitikkojen, kuten presidenttien elämäntarinoita, kun taas Suomessa elämäkertaleffojen aiheena on usein musiikkialan kuuluisuus, vaikka musiikkiteollisuutemme tunnettuus on kansainvälisesti ihan eri tasolla kuin esim. Ruotsin. Jokaisen tällaisen elämäkertarainan kohdalla voisikin miettiä, onko leffa tehty vain kotiyleisölle vai onko sen tarkoitus levittää tietoutta paikallisista sävelvelhoista myös suureen maailmaan?
Kotimaisten musiikkialan elämäkertojen joukkoon liittyi armon vuonna 2019 elokuva nimeltä Selim. Pohjolan Chopiniksi luonnehdittu säveltäjä ja pianisti Selim Palmgren jäi Sibeliuksen varjoon, ja leffa pyrkii kertomaan miksi.
Antti-Jussi Marjamäen elokuvaksi Hely Kallion näytelmästä muokkaama Selim on etenkin alkupuoliskollaan välillä hyvin yllätyksetön. Kuten Suomessa tehdyissä taiteilijakuvauksissa usein, kosteat illanvietot ja humalaiset horinat ovat iso osa taiteilijan arjen kuvausta. Palmgrenin lahjakkuus on suorastaan ilmiömäistä, mutta jottei hahmo vaikuttaisi yli-ihmiseltä, pitää hänen töppäillä kännissä vähän väliä. Toisenlaiselle tasolle elokuva nousee vasta sitten, kun Palmgrenin elämään ilmestyy maineikas sopraano, ja toisen taiteilijan rouva, Maikki Järnefelt.
Järnefeltin ja Palmgrenin suhde tuo yleisön purtavaksi juopottelureissuja jämäkämpää draamaa. Suuri laulajatardiiva on ailahtelevainen, mutta miksi, näitä motiiveja elokuva ei ihan onnistu avaamaan katsojalle.
Selim on epookkielokuva, vaikkakaan ei mikään suuren rahan jättituotanto. Se on indieleffa, jota pääosin porilaislähtöiset tekijät ovat kyhänneet kokoon talkoohenkisesti useamman vuoden. Lisäksi leffan ohjaaja on kokoillan elokuvantekijänä ensikertalainen. Näihin seikkoihin nähden lopputulos on hämmästyttävän hyvä – leikkaukset ovat yllättävän siistejä ja suoranaiset virheet eivät katkaise illuusiota rumasti siellä ja täällä. Joissakin kohdin leffaa tietysti on pieniä asioita, jotka tuntuvat töksähtäviltä, mutta kokonaisuuden kannalta kyse ei ole mistään elefantin kokoisesta.
Näyttelijöistä– erityisesti Selimin ja Talvikin suhde kasvaa koskettavaksi, mutta Juha Loukkalahden esittämä säveltäjä-pianisti ja sopraano Helena Känän tulkitsema Maikki Järnefelt ovat kuitenkin leffan kaksi tärkeintä hahmoa. Elokuva lepää siis juuri näiden kahden kykyjen ja kemian varassa. Antti-Jussi Marjamäki on onnistunut henkilöohjauksessa saamaan irti pääosakaksikostaan melko paljon, vaikka esim. ikääntyvä suurdiiva on nuorelle esittäjälle varmasti hyvin haastava osa.
Levittääkö Selim sitten tietoutta kohteestaan jopa kansainvälisesti vai onko se vain kotiyleisön juttu? Periaatteessa leffa voisi kiertää tekstitettynä myös kansainvälisiä festareita. Niillä katsojakunta tuskin huomaisi, ettei elokuvan esim. Helsinki aina olekaan Helsinki, vaan Pori. Toisaalta erityisesti leffan alkupuoliskon rellestelyt ovat niin perisuomalaisia, että uponnevat paremmin kotiyleisöön. Ensi kertaa ja tiukalla budjetilla historiadraamaa luonutta tekijäjoukkoa pitää kuitenkin onnitella leffan saamisesta esityskuntoon ja levitykseen yleensä.
