Joku saksalainen häkkilintu (Sir Laurence Olivier) pitää muuttaa vankikarkuriksi. Valitettavasti se häkkilintu on aika mielettömän vanha, joten ukko tarvii apua ja häkkikin on keksellä poliittisesti sekametelöivää aluetta. Alex Faulkner (Edward Fox) rekrytoidaan ulkopuoliseksi apuriksi nepotististen verkostojen avulla, mutta tervejärkisyys voittaa. John Haddad (Scott Glenn) laitetaan siis sijaiseksi, ottaa selkäänsä ja Faulkner palaa remmiin. Kathy Lukas (Barbara Carrera) luikertelee hallinnollisena apuna ja työnantajan edustajana. Jääräpäinen (ja neukkujen hyväksi duunaava) Stroebheim (Robert Freitag) on piikkinä lihassa.
Peter Hunt taitaa olla modernin toimintaleffan näkymättömimpiä vaikuttajia leikkaajana, mutta ukolla on myös ohjaustöitä plakkarissaan. Nerokasta nimeä [I]Villihanhet 2[/I] kantava jatko-osa kulahtaneen sotilaskerman savanniresuamisesta siirtyy lähemmäs Kylmän Sodan vakoilujännäriä ja miljöönä on Berliini, rintamalinjojen keskipiste. Meno on siis suorastaan absurdia eri blokeille uskollisten kelmien kieppuessa ja törmäillessä toisiinsa. Se on aika sotkuista, mutta viihdyttävää, sillä mukana on jännitystä, äksöniä ja huumoriakin.
Scott Glenn on sekalaista konnakoplaa johtava jenkki jonka menneisyydessä on tarinaan varsin ohuesti liittyvää tragediaa. Edward Fox on se peribritilläisen kohtelias ja sarkasmin suurmestarina toimiva jermu. Barbara Carrera on A-luokan [I]skorchio[/I] näky ja karsismaattinen myös, mutta rooli on tarpeettoman ohut ja riitasointu kelmien juonitteluleffaan. Robert Freitag on varsinainen niljake joka kieroilee, juonii ja roistoilee koko rahalla. Sir Laurence Olivier on erittäin autenttinen macguffin joka on tilanteesta hämmillään, peloissaan ja haluaa takaisin kotiin, sillä kukaan ei kysynyt häneltä mitään.
Berliini lukemattomine intresseineen sekoittaa juonen melkoiseksi flipperiksi missä pallot kimpoilevat ympäriinsä, mutta viihdearvoa löytyy aika isosti. Loppujen lopuksi paras tapa livahtaa erittäin vartioidun persoonan kanssa on kännisenä mölyturistina ja kaappausoperaation synnyttämä raatoläjä syntyi turhan takia. Koko homma olisi ollut helpompi jos joku olisi soittanut jo mainitun macguffinin parhaiten tunteneelle miehelle, Eugene K. Birdille, mutta terve järki ei mahdu samaan vakoilupomojen päähän. Viihdearvo on korkea, mutta juoni aikamoista kimpoilua.
