Clive Barker ohjasi omasta kirjallisuuden tuotoksestaan ”The Hellbound Heart” 1980-luvun kauhuelokuvan Hellraiserin. Vaikka Barker ei ohjaajana ole häikäissyt ihmisiä läheskään niin hyvin kuin kirjailijana, hänelle täytyy antaa tunnustusta tämän klassikkoleffan luomisesta. On harvinaista, että kirjailija itse tekee omasta luomuksestaan elokuvan, saati sitten suoriutuu siitä näinkin hyvin.
Mahtipontisesta nimestä ja perusideasta huolimatta elokuvan juoni sijoittuu todella pieneen ympäristöön. Rajojaan testaava perverssi Frank Cotton ostaa kokeilunhalun puuskassa kaukomailta mystisen kuution, jonka hän talonsa ullakolla avattuaan saa hamuamansa rajattoman nautinnon lisäksi kokea saman määrän helvetillistä kipua ja tuskaa. Tästä tietämättömänä samaan taloon muuttaa Julia-vaimonsa kanssa Frankin veli Larry, joka sattumalta herättää veren- ja lihanhimoisen Frankin takaisin elävien kirjoihin. Tämä on jo tarpeeksi paha juttu, mutta Frankia jahtaavat karmivat olennot kenobiititkin ovat tulossa – ja siitä se vasta helvetti nouseekin. Juoni tällaisenaan toimii, on sopivan poikkeava ja etenee kutkuttavasti, mutta loppu tuntuu vähän liian kasaan puristetulta.
Hellraiserissa – kuten tämän aikakauden kauhuklassikoissa muutenkin – näyttelijät eivät ole mitään kärkikastia, mutta osa täyttää roolihahmonsa saappaat hyvin. Lukuisista TV-sarjavierailuista ja sivuosista bongattava Andrew Robinson tekee hyvää työtä kaksikasvoisena Larrynä: toisaalta tylsänä aviomiehenä, toisaalta hyytävänä psykopaattina. Clare Higgins luo petollisen ja todellisia halujaan peittelevän Julian hahmosta melko uskottavan, ja Frankin epäinhimillisempänä versiona nähtävä Oliver Smith on myös hyvä, mutta valitettavaa kyllä, vetää elokuvan todellisena pahiksena Robinsonia heikomman suorituksen. Ashley Laurencekaan Larryn tyttärenä ei ole huono, muttei tuo mitään erikoista tyypilliseen perussankarittaren malliin, ja jää siksi päänäyttelijöistä mielenkiinnottomimmaksi – syy on enimmäkseen roolin, mutta ei sille mitään voi.
Lisämausteen elokuvaan tuovat kenobiitit ovat todella omaperäisiä hahmoja, minkä johdosta ne ovat nousseet yhdeksi kauhugenren historian suurimmista ikoneista, varsinkin pääkenobiitti Pinhead, jota mies nimeltä Doug Bradley on uskollisesti esittänyt tästä ensimmäisestä elokuvasta saakka. Mielenkiintoisia hahmoja ensimmäisessä Hellraiserissa kenobiiteistä tekee se, että he eivät epämiellyttävästä ulkomuodostaan ja olemuksestaan huolimatta oikeastaan ole selkeästi pahuuden edustajia, ja ovat jopa tietoisesti leffan aikana avuksi sankarittarelle.
Pakko on mainita taas Christopher Youngin työ Hellraiserin soundtrackin parissa. Alun perin leffaan kaavailtiin Coil-brittibändin enemmän 1980-luvun henkistä musiikkia, joka olisi myös varmasti sopinut elokuvaan, mutta Youngin perinteiset orkesterikappaleet nostavat tunnelman arvokkaammaksi, omaperäisemmäksi ja muista sen ajan gore-hurjasteluista erottuvaksi. Tunnelmasta on kuitenkin sanottava se, että irvokkaista visualisoinneistaan ja erinomaisesta musiikistaan huolimatta en pidä elokuvaa kovinkaan pelottavana, vaikka juoni onkin kiehtova.
Hellraiserissa on klassikon ainekset, mutta se kuuluu kuitenkin kauhuklassikoiden vähäisempään päähän. Sarjan kulttimaine elättää sen perintöä silti tälläkin hetkellä täysissä voimissa: jatko-osia tehtaillaan yhä, ja remakea tästä alkuperäisestä valmistellaan ensi vuonna ilmestyväksi. Niiden tekeleiden laadusta en osaa sanoa mitään, mutta ainakin ensimmäinen Hellraiser toimii, oli miten oli. Ja kyllä tämä kaikkien kauhufriikkien on nähtävä ainakin kerran.
