Luchino Viscontin Kuolema Venetsiassa on yksi elokuvahistorian aliarvostetuimmista teoksista. Visconti oli taiteen monilahjakkuus: teatteri-, ooppera-, ja elokuvaohjaaja, suuri kirjallisuuden ja kuvataiteen ystävä. Hänen elokuvansa ovat usein eri taiteiden yhteenliittymiä ja erityisen voimakkaana tämä idea on havaittavissa Kuolema Venetsiassa.
Kun Visconti värväsi Dirk Bogarden ”kuolemaan” Venetsiassa, hän antoi aluksi vain yhden ohjeen: ”kuuntele Mahleria”. Siinä missä Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa -pienoisromaanissa keskeinen ainesosa on (taiteen)filosofia, niin Viscontin elokuvassa se on myöhäisromanttinen musiikki. Tämä ei ole perusteetonta: pienoisromaanin päähenkilön, Gustav Aschenbachin, esikuvana oli jo Mannilla Gustav Mahler. Kirjailija ihaili Mahleria ja järkyttyi suuresti hänen kuolemastaan (säveltäjä menehtyi 1911, pienoisromaani valmistui 1912). Siinä missä kirjalle on lähes mahdotonta esittää musiikkia sanoin, niin elokuvallekin on kovin vaikea maalailla mainitulle novellille tyypillistä syvällistä filosofista pohdintaa kuvin (vaikka italialainen tässäkin hämmästyttävän hyvin onnistuu). Visconti on kertonut, että hän halusi täydentää, tuoda ”unohtuneen syvällisen musiikillisen puolen” Mannin kuuluisaan pienoisromaaniin.
Mahlerin viidennen sinfonian riipaisevan kaunis adagietto on nostettu elokuvan täysvaltaiseksi osaksi. Adagiettoa ei siis ole käytetty vain halpana tunnelmanluojana, vaan se limittyy musiikilliselta rakenteeltaan täydellisesti elokuvan rakenteeseen; se on musiikkina myöhäisromanttista maalailua, joka ei ikinä saavu päämääräänsä, tavoita ehdottomasti kohdettaan, joka järkyttävän kauniin huippunsa jälkeen välittömästi kuolee pois. Mainittu sinfonian osa jakaa neljän soittokertansa avulla itse elokuvan neljään symmetriseen osaan. Elokuvan symmetrisenä, juonellisena ja ajatuksellisena keskikohtana toimii puolestaan Mahlerin kolmannen sinfonian 4. osa alttosolistille: kappale, jonka Aschenbachin elokuvassa näytetään säveltävän muusanaan Tadzio. Sanoina osassa ovat Friedrich Nietzschen Also sprach Zarathustran tilanteeseen ja teemaan sopivat [url=http://en.wikipedia.org/wiki/Zarathustra’s_roundelay]säkeet[/url]. Kohtauksen jälkeen Aschenbachilla ei ole enää paluuta takaisin – hän on pakkomielteensä täydellisesti sokaisema.
Useat kriitikot ovat syyttäneet elokuvaa uskottomuudesta pienoisromaanille, mainiten erityisesti lukuisat flashback-kohtaukset. Varmaa on, että Manninsa oli loppupeleissä lukenut paremmin Visconti kuin nämä kriitikot (mm. Roger Ebert). Poiketessaan pienoisromaanista elokuva viittaa lähes poikkeuksetta toiseen Mannin tuotokseen; suurromaanin Tohtori Faustus, joka esittää perisaksalaisen Faust-tarun vaihtaen tiedemiehen (yllätys, yllätys) säveltäjäksi. Intermediaalisuuden uranuurtajana Visconti on elokuvassaan siis yhdistänyt luontevasti Mannin kahden kirjallisen teoksen teemoja saaden näin aikaan oman itsenäisen taideteoksen – ja samalla alkuperäislähteeseen kiinteästi kuuluvan tulkinnan.
Visuaalisesti Kuolema Venetsiassa on häikäisevän kaunis. Jälleen Visconti osoittaa taiteentuntemuksensa; elokuvasta välittyy tauotta kohtauksia, jotka still-kuvina voisivat olla suoraan taidehistorian oppikirjasta. Tadzion poseeraukset (jotka tietämättömät ovat tulkinneet tökeröksi homoflirtiksi) ovat tyylipuhtaita jäljitelmiä antiikin veistosten kauneusihanteista ja asennoista.
Sallittakoon populääri lopputulema; Viscontin elokuva on itsessään Tadzio. Se on täydellisen kaunis, muodoltaan myös täydellinen. Syvällinen pohdinta ilmenee aavistuksina, pieninä hetkinä häikäisevän kuoren alta: sen voi löytää. Tämä pätee myös romaanin Tadzioon. Lainaan pienoisromaanin kohtausta, jossa Aschenbach huomaa pojan vierastavan meluisia venäläisturisteja (löytyy tarkasti esitettynä myös elokuvasta):
”Tuo lapsen kiihkeys, joka kohdistui mitä viattomimpaan elämäniloon, teki tuosta jumalallisen ilmeettömästä hahmosta inhimillisen, sai luonnon kallisarvoisen, vain silmäniloksi kelvanneen luomuksen vaikuttamaan syvemmänkin kiinnostuksen arvoiselta; ja samalla tuohon ennen vain kauneutensa takia merkittävään nuorukaishahmoon liittyi tausta, jonka ansiosta poikaan saattoi suhtautua vakavammin kuin hänen ikänsä edellyttikään.”
Visconti on elokuvassaan audiovisuaalisesti taiteen pohjavirtojen äärellä. Mann oli pienosromaanissaan taiteen pohjavirtojen äärellä kirjallisesti. Kunnioitettava saavutus kummankin taiteenlajin, ja koko taiteen historiassa.
