Vuonna 1950 valmistunut Suurkaupungin laki voidaan varmasti nimetä yhdeksi elokuvahistorian karuimmasta ahneudesta kertovista teoksista. Nykyiseen arvostettuun asemaansa elokuva kasvoi etenkin film noirien saralla kunnostautuneen ohjaajan, viime maaliskuussa edesmenneen, Jules Dassinin käsissä. Alun perin Gerald Kerchin romaaniin perustunut filmatisointi on tehty jopa 90-luvun alussa kehnosti uusiksi Robert De Niron näytellessä pääosaa, mutta alkuperäiselle teokselle se ei tee minkäänlaista kunniaa. Dassinin näkemys Lontoosta on synkeän alakuloinen. Öisiä katuja ja hämäräperäisiä kapakoita kansoittavat omia etujaan valvovat epärehelliset ihmiset yhteiskunnallisesta statuksesta tai sukupuolesta riippumatta. Öinen Lontoo tarjoaa otollisen näyttämön erilaisille onnenonkijoille ja huijareille tavoitella omaa paikkaansa auringosta, pois hämäriltä kaduilta ja likaisista kapakoista kohti yhteiskunnan huippua.
Richard Widmarkin esittämä Harry Fabian jakaa nuo kaikki unelmat muiden kaltaistensa kanssa, mutta toisin useimmat, hän uskoo vielä jonain päivänä saavuttavansa tuon huipun. Hän kiertelee ympäri katuja etsien tilaisuuksia huijata hyväuskoisia, mukaan lukien omaa herttaista tyttöystäväänsä (aina hurmaava Gene Tierney), ja etsien sitä isoa tilaisuutta joka siivittäisi hänet arvostettujen ja menestyvien ihmisten joukkoon. Elantonsa hän hankkii pääosin tuomalla pahaa aavistamattomia herrasmiehiä Phil Nosserossin (Francis L. Sullivan) omistamaan kapakkaan tanssityttöjen huijattavaksi. Vihdoin eräänä päivänä Harry saa kaivatun tilaisuutensa ja ryhtyy kreikkalais-roomalaisen painin promoottoriksi yhdessä entisen painisuuruuden Gregorius the Greatin (Stanislaus Zbyszko) ja tämän valmennettavan kanssa. Pahaksi onnekseen Gregoriusin Kristo-poika (Herbert Lom) on vapaapainin promoottori eikä katso hyvällä meneillään olevaa hyväksikäyttöä oman isäukon maineen kustannuksella. Tämä asettaa Harryn tukalaan ristituleen, jonka aikana katsoja saa runsaasti seurata päähenkilön epätoivoista juoksua pitkin Lontoon hämyisiä katuja.
Aikalaiskriitikot eivät täysin lämmenneet Dassinin pessimistiselle ja synkälle näkemykselle. Erityisesti kritisoitiin katsojien sympatiat puolelleen voittavien henkilöhahmojen vähyyttä. Suurkaupungin laki nojaakin vahvasti kuvaamaan ihmisiä, joita elämässä ohjaavat enemmän ahneus, olematon moraalikäsitys ja piittaamattomuus yhteiskunnan laista tai normeista. Lähimmäisenrakkaudesta tai luottamuksesta elokuvan päähenkilöitä ei ainakaan voi syyttää. Richard Widmarkin tulkitsema antisankari on varmasti ollut aikoinaan melkoinen pala purtavaksi katsojille, jotka ovat tottuneet näkemään valkokankaalla melkeinpä poikkeuksetta hyveellisen ja samaistuttavan päähenkilön. Widmark vetää roolinsa juuri oikealla tavalla: hän on sopivan arkipäiväisen oloinen, mutta riittävän karismaattinen mennäkseen läpi katuja kulkevasta omahyväisestä onnenonkijasta, joka möisi vaikka oman äitinsä saadakseen haluamansa. Tällaiseen tyyppiin voisi helposti kuvitella törmäävänsä vieläkin öiseen aikaan, kun osaa vain valita oikean paikan. Erityismaininnan ansaitsee myös Francis L. Sullivan, joka on pelottavan todentuntuinen vastenmielisen kapakanomistajan roolissaan. Roolitukset ovat muutenkin kauttaaltaan onnistuneita ja jokainen sivuhenkilö on harvinaisen hienosti kirjoitettu ja heidän perimmäinen luonteenlaatunsa ja motiivinsa uskottavasti perusteltuja.
Vielä erikseen on mainittava elokuvan hämmästyttävä intensiteetti ja kyky temmata katsoja mukaan tapahtumiin. Erityisesti legendaarinen painikohtaus on kuvattu niin todentuntuisesti ja voimakkaasti, että pelkkä katsominen tuntuu jo kuin itse olisi mukana kehän laidassa jännittämässä muiden mukana. Jules Dassinin ohjaus saa Lontoon kadut hengittämään ja toimimaan dramaattisena näyttämönä elokuvan tapahtumille, saman tempun teki vuotta aikaisemmin Carol Reed Wienin kaduille Kolmas mies –filmatisoinnissaan. Molemmat edustavat film noir –genrensä hienoimpia teoksia, joita ei kenenkään elokuvan ystävien tulisi sivuuttaa harrastuksensa tiimoilta. Suurkaupungin lain pessimistinen yhteiskunnallinen näkemys ei jätä ketään kylmäksi vaan pitää katsojan yhtä tiukasti otteessaan kuin Greogoriusin karhunhalausote vielä kauan sen päättymisen jälkeen. Ennen kaikkea se jättää mieleen kasan avoimia kysymyksiä ja kehottaa katsojaa ajattelemaan, mikä lopulta onkaan onnen hinta ja millä tavalla se saavutetaan. Turmiollinen kunnianhimo ja täydellinen itsensä pettäminen johtavat totaaliseen sokeuteen huomata kulkemansa polun vievän aivan jonnekin muualle kuin omissa harhaluuloissaan kuvittelee. Tietyn pisteen ylittäessään ei ole enää mahdollisuutta palata takaisin entiseen, mutta valitettavan usein tuon käännekohdan huomaaminen jää ahneuden täyttämiltä silmiltä havaitsematta.
