Lars von Trierin säpsähdyttävä Dogville on mestariteos kulttistatuksensa ansainneelta tanskalaisohjaajalta. Sen elokuvallinen muoto on helppo kyseenalaistaa minimalistisen lavastuksen vuoksi, mutta sisällöllään se nousee oikeastaan elokuvien elokuvaksi. Jos suostuu katsomaan sen pelkistetyn muotokielen läpi, sen takaa paljastuu niin valtaisa merkitysten, alluusioiden ja tulkinnan mahdollisuuksien kirjo, että sen tulkitseminen postmoderniksi elokuvaksi on liki välttämätöntä. Trier onkin hionut elokuvansa sisäisen muodon liki täydelliseksi.
Elokuvan alkuasetelma on hyvin yksinkertainen, kun gangsterien takaa-ajama Grace (Kidman) saapuu Dogvilleen ja kohtaa moraalifilosofioiden kanssa kamppailevan ”kirjailijan” – Tomin (Bettany). Kyläläiset päättävät piilottaa Gracen vainoajiltaan ja Grace tarjoaa heille vastalahjaksi omaa työpanostaan köyhän kylän askareissa. Poliisien ilmaantuessa etsimään Gracea kyläläiset kuitenkin huolestuvat ja päättävät nostaa Gracen piilottelun hintaa. Takaa-ajajien kiihtyvän etsinnän tuoksinnassa myös Gracelta vaaditaan enemmän ja pian ruuvi alkaa kiristyä sietämättömäksi. Kauniin, eksyneen tytön joutuminen vieraiden ihmisten armoille antaa vihjeitä jo elokuvan ensiaskelilla siitä, mihin suuntaan tarina tulee liukumaan, mutta Trier rakentaa juonensa tiiviisti, eikä kyläyhteisöä näytetä pelkästään hirviömäisenä saati täysin moraalittomana. Kylän ihmiset pystyvät selkeästi oikeuttamaan itsellensä tekonsa ja kieltäytyvät tottumuksiin vedoten uskomasta pahaa itsestään tai toisistaan. Sen toiminta on ehdottoman inhimmillistä, eivätkä ihmisyyden raadollisetkaan puolet jää varjoon.
Lavastuksen äärimmäinen niukkuus ja jopa seinien korvaaminen lattiaan piirretyillä viivoilla luo katsojalle joko erittäin epämiellyttävän tai nautittavan tunteen toisten elämän tirkistelystä. Siihen välillä huomaa uppoavansa, kun tarkkailee ajoittain ihmisten arkisia puuhia taustalla päähenkilöiden sijaan. Silloin muistuu myös, että tätähän elokuva on: toisten ihmisten tirkistelyä. Lavastuksen niukkuudella on myös toinen tärkeä rooli: mitään mitä kuvassa ei näytetä, ei elokuvassa myöskään käytetä. Elokuvassa vahvaksi teemaksi nouseekin nimenomaan juuri sen elokuvallisuus. Tästä selkeänä esimerkkinä on elokuvan jakaminen lukuihin, joiden nimet jo paljastavat juonen kulkua. Samalla päästään lähemmäs elokuvan (niin tämän kuin muidenkin) syvintä olemusta, sitä miksi ne ovat kiehtovia: ne tarjoavat mahdollisuuden tunteiden käsittelyyn heijastelemalla yleisinhimmillisiä tunteita. Elokuvan huikea loppu on myös mitä kiehtovin esimerkki elokuvallisesta nautinnosta: se on liki päälleliimatun oloinen katarttinen vapautus, joka toisaalta vapauttaa vihasta elokuvan ihmisiä kohtaan, toisaalta saa aikaan epävarman tunteen vatsanpohjassa: saako tällaisesta totaalisesta ”puhdistuksesta” nauttia?
Postmodernille elokuvalle tyypillistä ovat teemojen kirjo, eikä Dogvillekään aukene kokonaan yhdellä katselulla, ei välttämättä useallakaan. Elokuvallisen itsekommentointinsa lisäksi inhimmillisyys, ihmisen pahuus ja kärsimys nousevat väkisin mietityttämään elokuvaa katsoessa. Myös moraalifilosofian teemoja käsitellään elokuvassa: mitä saa oikeuttaa olosuhteisiin vedoten ja mikä on vahvemman oikeus? Elokuvan Amerikka-keskeisyys on herättänyt laajasti huomiota, muttei se kuvaa yksin Amerikkaa, samoja asioita tapahtuu enemmän tai vähemmän kaikkialla, kaiken aikaa. Uskonnolliset kuvat lienevät Dogvillessä tuskin sattumalta keskeisellä sijalla, eikä olekaan ihme, että kylästä, jonka uskonnollisiin menoihin ei ”tarvita raamattua tai veisuuta”, puuttuu pappi. Papin sijaan kylään saapuva Grace (armo) muovautuu ihmisten toiveiden täyttäjästä heidän hyväksikäyttämäkseen kärsijäksi, jonka risti ovat kettinki, kello ja rautapyörä. Jeesus-viittaus menee elokuvan loppupuolella vieläkin pidemmälle, kun Uuden testamentin Jeesus saa väittelyssä vastaansa Vanhan testamentin kostonhimoisen Jumalan.
Uskonnollis-filosofisista teemoistaan huolimatta inhimmillisyys varjopuolineen on elokuvan kantava teema. Ihmiset paljastuvat koiriksi, joille voi kyllä opettaa hyviä asioita, muttei katsomalla sormien läpi kaikkea. Vonnegutia mukaillen voi todeta, että lopulta kylän koira – Mooses – summaa inhimmillisyyden parhaiten, lopettamalla elokuvan sanoihin: vuh, vuh.
