In Timen katukuva vilisee ihmisiä, jotka eivät näytä päivääkään yli 25-vuotiailta. Siinä iässä heidän vanhenemisensa pysähtyy ja heillä on vain rajallinen aika elämää. Elokuvan keskiössä juoksee, ajaa, kävelee ja hölkkää Will Salas (Timberlake), jonka aika on valumassa vähiin. Ghetossa elämänsä elänyt Will ei yritä paeta kohtaloaan kuin Logan’s Run -tieteisklassikon (1976) Logan 5, vaan koettaa selvitä hetken kerrallaan ja auttaa muita tekemään samoin. Gheton pojan arjessa ajasta on kirjaimellisesti tehty rahaa. Kaikilla on mahdollisuus antaa (elin)aikaansa, vaihtaa sitä kulutushyödykkeisiin tai vipata sitä, mutta aivan kuin minkä tahansa valuutan kohdalla, ajankin sieppaaminen, säästäminen ja kahmiminen omaksi hyödyksi tuntuu tulevan monen mielessä ensimmäisenä.
Mm. The Islandin (2005) ja Gattacan (1997) tapaan In Timessä tulevaisuuden maailmassa eriarvoisuus jakaa ihmisiä. Tässä elokuvassa eriarvoisuuden muodostaa elinaika – joillakin sitä on käsissään vain hetkiä, joillakin ikuisuuksia. Niin kuin näissä elokuvissa, In Timen päähenkilön elämä uhkaa loppua ennen kuin se kunnolla pääsi alkuunkaan ja hän löytää viereltään kohtalotoverin, vastakkaista sukupuolta olevan sellaisen. Pienen hapuilun jälkeen heistä tulee kuin Bonnie ja Clyde, rikolliskaksikko, jonka perässä ovat kaikki. Bonniesta ja Clydestä In Timen Will Salasin ja äärettömästi aikaa omistavan Philippe Weisin (Kartheiser) tyttären, Sylvian (Seyfried), erottaa heidän hyväntekonsa. He haluavat toimia Robin Hoodin hengessä, vaikka tämän klassisen henkipaton nimeä ei elokuvassa lausuta ääneen. Willin ja Sylvian tielle asettuu epäoikeudenmukaiseksi koetun herra Weisin lisäksi eräänlainen tulevaisuuden sheriffi, aikavahti Raymond Leon (Murphy). In timen tekijöiden hienoimpia oivalluksia on ollut tehdä tästä kivimetsän sheriffistä oikeudentajuisuudessaan järkähtämätön ja kunniallinen mies. Oikeudenmukaisuus ja oikein tekeminen on kuvattu elokuvassa monesta kulmasta. Kaikki päähenkilöt pyrkivät käyttämään aikansa hyvään elämään, mutta hyvään liittyy aina välttämätöntä pahaa. Hahmojen elämän suurin tragedia on, että heistä kukaan ei oikeastaan tajua tehneensä toiselle vääryyttä ennen kuin on liian myöhäistä.
Vielä 1990-luvulla In Timen kaltainen leffa olisi ehkä tulkittu huonoksi elokuvaksi, koska sen näyttelijäkunta koostuu tv-sarjatähdistä (esim. Willin äitiä esittää Housesta tuttu Olivia Wilde ja ystävää taas Rillit huurussa -nörttikomedian Johnny Galecki) ja pääosassa nähdään entinen poikabändilaulaja. Justin Timberlakea myöten elokuvan näyttelijät tuntuvat kuitenkin pääsevän sisään roolihahmoihinsa. Niinpä heitä ei tule nähneeksi mielessään jatkuvasti elokuvan aikana aiemmissa rooleissaan. Timberlake ja Seyfried eläytyvät kohtauksissaan pariksi jopa niin hyvin, että sitä voisi näyttelemisen sijasta kutsua elämiseksi. Myös Cillian Murphy yllättää; hän tulkitsee Raymond Leoniaan täysin vailla ylinäyttelyä, melkeinpä yhtä hienovaraisesti kuin Harrison Ford Deckardia Blade Runnerissa (1982).
Näyttelijöitä tärkeämpiä ovat silti elokuvan juoni ja tarina. Gattacankin ohjannut ja kirjoittanut Andrew Niccol on In Timen myötä ikään kuin palannut siihen, mistä hän alkoi 1997 geenimanipulointitrillerillään. Tällä erää manipuloinnin kohteena vain on elinaika. Se loisi mahdollisuuksia monenlaiseen leikittelyyn sekä dialogitasolla että juonellisesti, mutta Niccol on vältellyt mutkikkaimpia tieteishörhöilyjä ja rakentanut elokuvansa hyvin simppeleistä aineksista. Leffan loppua kohti alkaa tuntua, että hän olisi voinut ryhtyä kokeilevammaksikin. Toisin kuin vaikkapa juuri Gattaca, In Time ei onnistu ihan säilyttämään jännitysnäytelmän piirteitään loppuun asti. Tarina jää ilman kunnollista lopetusta, ja runolliseksi heittäytymällä voisin sen väittää jäävän myös ilman kunnollista opetusta. In Time kertoo omalla tavallaan kapitalismista ja tästä ajasta, mutta aivan kuten talousanalyytikoillakaan, ei myöskään In Timella tai sen tekijöillä tunnu olevan oikein mitään konkreettista ideaa siitä, mitä nyt pitäisi tai kannattaisi tehdä, jotta asiat olisivat entistä paremmin. Tai ehkä sivuutan elokuvan häpeämättömän yksinkertaistetun loppukohtauksen liian kevyesti; tuon kohtauksen voi tulkita tarkoittavan jatkaa pysähtymättä valitsemallaan tiellä. Joku Niccolia suurempi kuvilla kertoja olisi lopettanut tämän tarinan sykähdyttävämmin esim. kuviin mahtipontisesti kaikki esteet kiertävästä joenvirtaukseen ja laittanut vielä päähenkilöt virran vietäväksi. Se viesti ainakin olisi kulkenut heti perille. Nyt homma vesittyy ihan muuten vaan.
