Tarinat rikollisista päättyvät liki poikkeuksetta jonkun tai joidenkin kannalta ikävästi. Tosipohjainen Public Enemies esittelee niin liukkaita yhteiskunnan vihollisia, ettei heihin tahdo osua parempikaan poliisi.
Leffan pahaa poikaa, John Dillingeriä, näyttelee (tietysti) mies, jonka ei tarvitse kuin ilmestyä kuvaan herättääkseen katsojan mielenkiinnon. Uransa alkuaikoina hän oli huonomaineinen Cry Baby, 1990-luvun lopulla taas mafian lonkeroihin sotkeutuva Donnie Brasco ja isoimman hittinsä hän laukoi merirosvo Jack Sparrow’na, jonka pop/rock-kuori sai puberteetissaan pakahtuvat tyttölapset täysin sekaisin ympäri Tellusta. Johnny Depp on siis nyt gangsteri Dillinger. Ehkä leffantekijät ovat tuumineet, ettei Dillingerin motiiveja tarvitse juuri selitellä, kun salaperäinen Johnny Depp lainaa hahmolle olemustaan. Public Enemiesin kohdalla pitää silti todeta, että vielä kiehtovamman Dillingerin hahmosta olisi voinut tehdä jonkun toisen, aivan yllättävän vaihtoehdon, palkkaaminen rooliin. Deppin ilmaisuasteikko ei ole loputtoman laaja, eikä tällainen varman päälle pelaaminen ole lopulta kovin palkitsevaa.
Jos Depp on siis taas kerran hämärämiesten puolella, ei liene yllättävää, että Dillingeriä saalistavaksi agentti Melvin Purvisiksi on pestattu itse Batman eli Christian Bale. Batmanista ei miehessä silti ole jälkeäkään, sillä hän on aksenttia myöden aivan toinen mies. Purvisia usuttaa lainrikkojien perään legendaarinen FBI-pomo, J. Edgar Hoover. Häntä näyttelee Big Fishistä paljon varttunut Billy Crudup, joka tekee Hooveristaan kuin miehen muotoon puristettua räjähdysherkkää ainetta.
Elokuvan käsikirjoitus seuraa historiankirjoitusta niin hyvin kuin fiktioelokuvassa on mahdollista. Katsoja voi tuntea yhtä paljon sympatiaa sekä tarinan suurinta lainrikkojaa että oikeudenpuolustajaa kohtaan. ”Paljon” on ehkä silti liioittelua, sillä koko elokuvassa ei tunnu olevan yhtään erityisen miellyttävää ihmistä. Veri virtaa kaikkien luodeista.
Ohjaaja Michael Mann, joka pani Collateralissa Tom Cruisen kolean palkkatappajan kenkiin, mutta hutaisi sitten Miami Vice -sarjasta unohduksen arvoisen tusinaryskytyksen, tähtää Public Enemies -elokuvassaan taas paremmin. Mannin vaikutteet näyttävät olevan Arthur Pennin verisyydestään kuulussa Bonnie ja Clyde -rainassa (1967), sekä Sam Pekinpachin hurjimmissa pätkissä. Siinä ei ole mitään moitittavaa, sillä kovin modernit kikkailut eivät 1930-lukua kuvaaviin otoksiin oikein sopisikaan. Toki niitä on, mutta Mann pyrkii esimerkiksi taistelukohtauksissa äärimmäiseen realistisuuteen. Mättöleffoista tuttu hidastusten käyttö on minimissään, eli Public Enemiesissä ei esimerkiksi yksikään luoti tai nyrkki lennä normaalivauhtiaan hitaammin. Jos rauhallisemmissa dialogikohtauksissa elokuvan värimaailma lähentelee seepiaa, toimintakohtausten värit ovat todellisempia.
Värimaailman vaihteluilla Mann pyrkii linkittämään elokuvansa myös 1930-lukulaiseen gangsterirainaan, jonka pääosissa esiintyneet Clark Gable ja Myrna Loy ovat selvästi olleet elokuvan puvustajan, kampaajan ja maskeeraajan innoittajina. Dillingerin naisystävää, seikkailunnälkää potevaa Billietä, elävästi tulkitseva Marion Cotillard on tässä elokuvassa melkeinpä kuin ilmetty Loy.
Toisaalta Public Enemies ei lopulta kuulosta aivan samalta kuin Mannille mahdollisesti vaikutteita antaneet vanhat toimintaleffat. Erityisesti taistelukohtausten äänimaailma tuntuu melkeinpä siltä kuin foleyartistit olisivat lähteneet lomille ja tarvittavat äänet aina laukausten laulusta lattian natinaan olisivat taltioituneet käsivaralla kiikkuvan digitaalikameran mikrofoniin. Toisin sanoen, äänet kuulostavat elokuvassa monin paikoin raa’an autenttisilta, tilanteessa syntyneiltä – kuin jossakin tositv-show’ssa. Ratkaisu on mielenkiintoinen, sillä se tosiaan tuntuu tuovan 1930-luvun gangsterien elämän likemmäs katsojaa. Illuusiota kuitenkin rikkoo perinteisempien elokuvallisten keinojen käyttö, mukaan lukien muuten sinänsä hyvin hurmaava ja ajankuvaan sopiva laulumusiikki.
Public Enemies jättää toivomisen varaa. Vanha ja uusi eivät elokuvassa liity yhteen saumattomasti. Tämän lisäksi leffan iloton tarina suorastaan huutaa rohkeaa kokeilevuutta. On pitkä aika istua 140 minuuttia otsa rypyssä.
