Matti Kassila on suomalaisen elokuvahistorian lahjakkaimpia ohjaajapersoonia. T.J. Särkkä vakuuttui Kassilan taidoista yhden apulaisohjauksen perusteella siinä määrin, että antoi Kassilalle miltei vapaat kädet esikoiselokuvaan Isäntä soittaa hanuria. Kassilan erityisvahvuus ohjaajana on nähdäkseni siinä, että hän saa näyttelijöistään tavanomaista enemmän irti ja uskaltaa haastaa heitä jopa improvisoimaan kuvaustilanteissa. Kassila ei siis ole mikään tiukkapipo, joka auktoritaarisesti määrää, miten filmattaessa pitää käyttäytyä. En tiedä, miten hän käsittelee näyttelijöitään, mutta jollain tavalla tuntuu, että juuri Kassilan ohjauksessa useampikin näyttelijä on saanut irti kokonaan erilaisen puolen itsestään. Kuka esimerkiksi voisi unohtaa kolmikkoa Matti Ranin, Leo Jokela ja Jussi Jurkka, joiden kaikkien ikimuistettavimmat roolit nähdään juuri Kassilan elokuvissa.
Kassilalla on toki muitakin vahvuuksia, joten on helppo todeta, että hän on ansainnut kannuksensa kotimaisen elokuvan top-5 ohjaajien joukossa. Hienoimpana osoituksena Kassilan pettämättömästä vaistosta voidaan pitää loistavaa Komisario Palmu -elokuvasarjaa, jonka tyyli oli ilmestyessään jotain täysin uutta ja omaperäistä, eikä sen kaltaisia elokuvia olisi voinut edes uskoa pystyttävän tekemään Suomessa.
Isäntä soittaa hanuria herättää nykypäivän katsojissa ehkä eniten huomiota kaksimielisen nimensä ansiosta. No onhan se hauskaa, kun soitto tulee isännän hanurista, mutta olisi oikeasti vielä hauskempaa jos joku vaivautuisi katsomaan tämän elokuvan vapaaehtoisesti läpi. Silloin saattaisi nimittäin yllätyksekseen kokea, ettei typerältä kuulostava nimi itse elokuvaa pahenna. Tässä elokuvassahan, herranen aika, on nähtävissä juuret sille kotimaiselle lauantai-illan viihteelle, jonka Herrat Helismaa, Pakarinen ja Pasanen nostivat myöhemmmin lopulliseen suosioonsa. Hyvää läppää, hössötystä ja muutama railakas musiikkinumero. Näihin viihteen kulmakiviin MTV:kin on satsannut viimeiset viisikymmentä vuotta ja kansa on tykännyt kovasti. Helismaan tunnetuksi tekemä Daiga Daiga Duu muuten kajahtaa tässä elokuvassa komeasti ilmoille, joten kyseistä kohtausta voidaan varauksin pitää eräänlaisena rillumarei-kulttuurin lähtölaukauksena, vaikka kyse ei aivan siitä itsestään vielä ollutkaan.
Isäntä soittaa hanuria elokuvaa täytyy kehua nimenomaan onnistuneena debyyttinä, jossa voi havaita uutta nuorekasta otetta SF-elokuvien, tuohon aikaan vallalla olleeseen, hiukan fakkiutuneeseen henkilögalleriaan. Kassilan henkilöhahmot omaavat aavistuksen verran vähemmän teatraalisuutta ja niiden juju piilee usein hauskuudessa ja sarkasmissa. Isäntä soittaa hanuria on nimenomaan taidonnäyte Kassilan kyvystä luoda hauskoja ja tahattomasti hauskoja roolihahmoja.
Käsikirjoitus kuului Särkän hommissa myös ohjaajan kontolle, joten kun aikaa oli tunnetusti todella vähän, niin siihen ei kovin paljoa viitsitty panostaa. Kassila onkin kohdistanut kaiken energiansa näyttelijöiden ohjaamiseen ja halunnut heidän kauttaan luoda ilmoille hauskoja karikatyyreja ja hervottomia hahmoja, joista katsojan on helppo nauttia. Kalle Viherpuu esittää höveliä isäntää, joka pelkää kiukkuista emäntää, jota näyttelee näiden vahvojen kaulintenheiluttajien erikoistulkki Siiri Angerkoski. Rolf Labbart on asiallinen, mutta monista kommelluksista johtuen väärinymmärretty nuori mies, joka toimii tarinassa ns. järjen äänenä. Elsa Turakainen on snobistinen pöyhkeilijä ja Eila Peitsalo, vastapainona, siveellinen kaunotar ja kameran palvonnan kohde. Pellen rooli on varattu loistavalle Leo Lähteenmäelle, joka pienestä ärsyttävyydestään huolimatta täyttää hauskan miehen saappaat hienosti. Tosin Jalmari Rinteen hahmon tahaton elitistihuumori iskee meikäläiseen jopa tätäkin lujempaa.
Kaikesta hehkutuksestani huolimatta Isäntä soittaa hanuria ei ole mikään kotimaisen elokuvan avainteos, vaikka se jollain tavalla huokuukin uusia tuulia. Tämä kuitenkin perustuu Tatu Pekkarisen perinteiseen tekstiin ja juonikuviot ovat hyvin tuttuja jo mm. aikaisemmista Vaala-komedioista eli tarinan juoni on erilaisten väärinkäsitysten suuri kavalkaadi. Ilkeämielinen kritiikki voisi jopa väittää, että koko elokuvan idea perustuu vain ja ainoastaan lapsellisen nimisekoilun varaan, mutta hei, onhan tässä muitakin viihdyttäviä elementtejä, kuten musiikkia. Luonteeltaan elokuva on rehevä maalaiskomedia, joka tyylisuuntana lienee vanhan kotimaisen elokuvan suurimpia lempilapsia. Nykyään valtikka on siirtynyt kompleksisille kaupunkilaiskertomuksille, joiden vastapainoina näitä maalaisfarsseja katsoo silloin tällöin ihan mielellään.
nimimerkki: mauge
