Kävin tänään katsomassa Tampereen Plevnassa ensi-iltanäytöksen Labyrintti (The Maze Runner) joka oli yllättävän tyhjänä katsojista. 480 paikasta vain kourallinen paikoista oli täynnä ja vielä siinä vaiheessa kuvittelin mainoksen ja juonen perusteella katsomatta jättämisen olevan suurikin menetys vuoden 2014 elokuvaelämyksistä.
Näin antoi myös alku ymmärtää. Paniikissa hengittävä ja muistinsa menettänyt nuori mies päätyy uhittelevan poikapoppoon keskelle valtavan labyrintin ympäröimää metsäplänttiä. Okei, ehkä se ei noin kirjoitettuna kuulostanut yhtä hohdokkaalta kuin trailerissa mutta idea kuulosti varsin hyvältä. Thomas-nimiselle (Dylan O’Brien) miehelle selitetään mikä on homman nimi, tai ainakin osa siitä. Mies itse näyttää tottuvan uuteen elämäänsä melko nopeasti katsojan miettiessä koko liikkuvan labyrintin pointtia. Kiintiömustana toimiva viisas ja muiden kunnoittama Alby (Aml Ameen) kertoo syvien huokauksien ja salaperäisten taukojen siivittämänä Thomasille parhaita paloja siitä, miksi he kaikki ovat siellä missä nyt olivat. Käsitteet kuten ”Juoksijat”, ”Saattajat” ja ”Erityinen” tulevat katsojille nopeasti tutuksi, kuten myös se, mitä tuo labyrintti pitää sisällään; metallipetoja jotka erehdyttävästi muistuttavat Alien-leffan nimiotuksia höystettynä TSH-trilogian Lukitari-hämähäkillä, sekä helkkaristi kiviä, käännöksiä ja numeroita. Kun elokuva lopultakin pääsee vauhtiin, ei kameran tärinältä vältytä kun taistelurytinät pamahtavat ruutuun välkkyen niin että vähemmästäkin tulee säälittyä leffaa katsovia epileptikoita.
Jo leffan alussa paljastuvat kliseiset roolit; paikan suuri johtaja ja ensimmäiseksi sinne päätynyt Alby, bad guy Gully (Will Porter), kiintiökiinalainen ja yllätys, yllätys myös erittäin älykäs Minho (Ki Hong Lee), hupsu ja pulska sivuhahmo Chuck (Blake Cooper). Myöhemmin leffaan saadaan kuin saadaankin ängettyä se tarvittava estrogeeni kun paikalle pelmahtaa Iina Kuustosen ja Kristen Stewartin kadonneen kolmoissisko Kaya Scodelarion näyttelemä Teresa. Arvata saattaa että viimeksi mainittu ja päähemmo kokevat toisiinsa vetoa jatko-osassa, mutta se jääköön nähtäväksi.
Juoni kulkee hitaanlaisesti. Elokuvassa katsojille jätettävä arvailun vara voi pitää sitä pinnalla jonkin aikaa, mutta kun tunti on jo kulunut pohtiessa että mikä pala kuuluu mihinkin ja onko tämä nyt edes palapeli vai Kimble, alkaa jo vähän puuduttaa. Niskavilloja nostattavat labyrinttiseikkailut ovat leffan parasta antia, viime hetken livahdukset sulkeutuvasta muurinraoista saavat paatuneemmankin leffaharrastajan hien pintaan. Kikkarapäinen Chuck on hahmoista aidoin ja helpoiten samaistuttava, joten tietysti tällaisen täytyy kuolla heti ensimmäisessä osassa kuten myös herkullisen monipuolinen kusipää Gully. Jäljelle jäävätkin sitten teinityttöihin vetoava mutta auttamattoman mitäänsanomaton päähahmo, suu raollaan möllöttävä tyttö ja kiinalaishemmo. Jatko-osaa odotellessa.
Näyttelijätyöstä täytyy sanoa, että vaikka käsikirjoitus on kehno ja kömpelö, moni suorituu rooleistaan ansiokkaasti. Erityisesti kiitosta ansaitsevat pilke silmäkulmassa näyttelevä mutta harmi kyllä taka-alalla pysyttelevä Thomas Brodie-Sangster sekä Will Poulter, jonka ilmeikästä kasvojen liikehdintää, sopivasti uhmakasta habitusta ja jäätäviä kulmakarvoja olisi voinut katsoa enemmänkin.
Luulenpa että Labyrintti ei saa sille tavoiteltua suosiotaan ainakaan Suomessa mutta kotimaassaan luultavasti on toisin päin. Kirjan uskon olevan huomattavasti vakuuttavampi, mutta en mene vielä siitäkään takuuseen ennen kuin olen sen ehtinyt lukea. Labyrintti – The Maze Runnerin ykkösosa on mukiinmenevä, idealtaan loistava mutta puuduttava leffa, jonka voisi katsoa toisenkin kerran jos vain puheosuudet kelaisi suosiolla pois. Ne kun eivät anna katsojalle juuri mitään. Erityiskiitosta saavat mahtipontinen musiikki josta vastaa vielä ainakin Euroopassa suhteellisen tuntematon John Paesano sekä silmille hyppäävät tehosteet. Uskonpa että 3D olisi tehnyt niiden osalta elokuvakokemuksesta huomattavasti mieleenpainuvamman.
