Alain Resnaisin klassikoksi muodostuneessa teoksessa tyhjäksi kuoreksi muuttunut nainen ja yhtä ontto mies tapaavat ja rakastuvat täysin satunnaisesti ja hakevat toisistaan lohtua kaupungissa, joka ihmisten lailla ei pääse eroon traagisesta menneisyydestään. Puhetta ja takaumia on paljon, ja vaikkei elokuva olekaan vaikeimmasta päästä, vaatii se katsojaltaan silti hyvää keskittymiskykyä ja medialukutaitoa.
Alusta alkaen tuhoon tuomittu rakkaustarina pohdiskelee henkilökohtaisen ja yleismaailmallisen tragedian eroja, sekä unohtamista ja eteenpäin jatkamista. Hiroshiman pommituskin oli tietysti lukemattomille ihmisille henkilökohtainen tragedia, kuten esimerkiksi elokuvan miehelle, mutta naishahmon näkökulmasta se on kaukainen ja häntä koskettamaton tapahtuma, jota hän pyrkii ymmärtämään, turhaan.
Naisen vuosia sitten (samaan aikaan kuin pommitus) menetetty rakkaus taas on maailmanhistorian kannalta pieni ja merkityksetön asia, mutta koskettaa, valitettavasti ja samalla tietysti, häntä itseään enemmän ja syvemmältä kuin Hiroshiman pommi, Stalinin puhdistukset, holokausti tai mikään muukaan suuri ja totisella mittakaavalla merkittävä tragedia. Ihminen voi yrittää onnistua tässä, pyrkiä asettamaan tällaiset kauhistuttavat, suuren luokan tapahtumat omien ongelmiensa edelle, mutta lopulta se ei koskaan onnistu täysin, kuinka voisikaan?
Paikoittain lähes dokumentaarisen oloisesti mustavalkofilmille tallennettu teos on visuaalisesti hypnoottisen kaunis, ja sisällöltään haikea, kipeä, hätkähdyttäväkin. Se ei tarjoa mitään ilmaiseksi, mutta tarkkaavaisesta katsojasta se ottaa otteen kuin varkain, ravistelee ja pakottaa miettimään omia suhtautumisiaan ongelmiin ja murhenäytelmiin. Niitä elokuvia, jotka kaikkien kannattaisi katsoa. Minä uskon katsovani omaa napaani pitemmälle, mutta teenkö lopulta kuitenkaan niin?
