Japanissa itsemurha on tunnetusti melko monimutkainen juttu: toisaalta sitä pidetään kunniallisena tapana lähteä, toisaalta kyseessä tabu josta ei julkisuudessa paljoa puhella. Tämän elokuvan tekoaikoihin Nipponissa päivän polttavana puheenaiheena oli maan ennätyksellisen korkea itsemurhaluvut, joihin valtiokin pyrki puuttumaan kovin keinoin.
Suicide Club on nimensä mukaisesti tarina itsemurhasta. Tällä kertaa Japania riivaa nuorison joukkoitsemurhabuumi ja vanhemmat sukupolvetkin vihdoin heräilevät huomaamaan ettei lintukodon idylli olekaan enää klaari vanhan hyvän ajan hengessä. Nousevan auringon maan nuorison heittäessä veiviään poliisit alkavat kaivaa esiin tapahtumien perimmäisiä syitä ja syyllisiä.
Koska kyseessä on yksilön mielihaluja halveksiva kollektivistinen kulttuuri ja kaikenlaista yhteispeliä pidetään tärkeänä, myös itsemurha on yhteinen asia ja suoritetaan aina isommalla porukalla. Tästä elokuvan nimikin tulee. Japanissa nuorisolla on tapana verkostoitua ja sosiaalistua nimenomaan erilaisten kerhojen kautta – miksei sitten itsemurhakerhonkin.
Ymmärtääkseni Sion Sono on tässä elokuvassaan tarkastellut aihetta erityisesti yhteiskunnasta vieraantumisen, perheiden hajoamisen ja perinteisen japanilaisen kulttuurin degeneroitumisen kannalta. Tässä esimerkiksi kuullaan j-poppia Dessert-nimiseltä bändiltä. Jälkiruoka on siis yleensä sisällötöntä ja ravinoaineetonta makeaa – aivan kuten överiksi prosessoitu dekadentti nykypop ja kaupallinen mainstream-kulttuurikin.
Sanalla sanoen minuuttikaupalla pauhaava aivoton j-poppeli saisi varmaan tosielämässä sitkeämmänkin äijän harkitsemaan seppukua. Mutta kyseessä on kuitenkin vain osa suurempaa ongelmaa.
Itse asiassa Suicide Club toi vähän mieleen yhden tarinan, jonka luin joskus yhdestä historiankirjasta. Joskus antiikin aikaanhan Egyptissä ja Kreikassa eli ja voi hyvin hedonistinen koulukunta, joka saarnasi hyvän elämän seuraavan maallisista nautinnoista ja orgioista. Koska kaikenlainen mässäily oli harvojen rikkaiden etuoikeus, alkoi tavallisten ihmisten keskuudessa levitä massiivinen itsemurha-aalto, joka lopulta johti koko koulukunnan lakkauttamiseen. En osaa sanoa onko Sono elokuvallaan varsinaisesti ajanut samaa ideaa takaa, mutta miehen tuntien en yhtään ihmettelisi.
Suicide Club on oikein mielenkiintoinen ja puhutteleva surrealistinen musta komedia, mutta omasta mielestäni tämä ei yllä likimainkaan parhaiden Sonon leffojen joukkoon. Omaan makuuni tämä vielä hakee turhan paljon suuntaansa eikä myöhempien leffojen tiukkaa otetta ole tässä havaittavissa kuin paikka paikoin. Ei tämä kai mitenkään erityisen huono ole, mutta Sonon leffaksi vielä melko vaatimaton.
