Cannibal Ferox on saavuttanut melkoista kulttimainetta ja aiheuttanut aikanaan (ja vielä nykyäänkin?) melkoista kohua. Maailman väkivaltaisin elokuva, sanotaan. Täytyy olla eri mieltä, tässä kaikessa. Koko homma on toteutettu äärikömpelösti ja surkean tason varmistaa suoraviivaisen typerä juoni. Joukko nuoria lähtee viidakkoon todistamaan että kannibalismia ei ole olemassa. Siis… Tämähän on elokuvan oman sisäisen ”logiikankin” vastaista. Vaikka he eivät viidakossa löytäisivätkään todisteita kannibalismista, niin ei se tarkoita ettei sitä olisi koskaan ollut olemassa. Kun alkuasetelma on täysin järjenvastainen, juonesta menee kaikki mielenkiintoinen. Tosin koko ”juoni” onkin tekosyy väkivallalle, jota elokuvan maineeseen nähden esiintyy yllättävän vähän.
Näyttelijät ovat aika huonoja. Onhan noita huonompiakin, mutta Giovanni Lombardo Radice Miken roolissa taitaa kyllä viedä pystin yhdestä kaikkien aikojen epäluontevimmista roolisuorituksista. Pääroolissa Gloriana hääräilevä Lorraine De Selle on piirun verran parempi, tuoden hahmoonsa jopa ripauksen inhimillisyyttä, mutta hyväksi häntäkään ei voi haukkua. Tekniikkapuoli on myös heikonlainen. Muutamat verellämässäilyefektit ovat ihan näyttäviä, mutta mihinkään ravistavaan väkivaltaan ei päästä. Tässä suhteessa olen jopa hieman pettynyt, sillä elokuvan maineen perusteella jotain aidosti shokeeraavaa. Ruggero Deodaton ”Cannibal Holocaustin” jälkeen tämä ei kuitenkaan kyennyt paljoakaan säväyttämään, olipahan vain vastenmielinen. ”Cannibal Holocaust” on muutenkin selvä esikuva tälle, Cannibal Feroxin ”sanoma” oli pihistetty Deodatolta ja muutamat kohtaukset dialogeineen olivat myöskin suoraan kopioituja sieltä päästä. Mitään ”Holocaustin” kilpikonnaskenen veroista mässäilyä ei onneksi nähdä, mutta enemmänkin eläintapoissa tapon elokuva kohdalla ärsyttää se, että näitä luontokappaleita on rääkätty elokuvaan, jossa niiden osa on kokonaisuuden kannalta täysin yhdentekevä.
Muutamia hyviä puolia mukana kuitenkin on. Umberto Lenzin tavassa kuvata ja luoda tunnelmia kuvan ja musiikin yhteistyön kanssa on taitoa, ja Cannibal Feroxin raivoisa finaali on melkoinen, onnistuen gore-elokuville melko harvinaisesti luomaan oikeaa jännityksen tunnetta. Myös kohtaus jossa vangitut naiset yrittävät rohkaista toisiaan laulamalla on jopa aidosti tunteellinen. Tämä on kuitenkin ehdottoman huono elokuva. Väkivalta ja sadismi on ehkä kolmenkymmenen vuoden myötä menettänyt tehonsa, mutta oli miten oli, elokuva ei kykene shokeeraamaan millään tasolla. Lopun visvasirkuksessa on muutamia ihan säväyttäviä kohtia, mutta itse olen noin yleisestikin hiukan vähemmän vakavan splatterin (a la ”Re-Animator” tai ”Zombie Holocaust”) kannalla, joten pelkkä kidutuksen katsominen ei kyllä tuo mitään kiksejä.
Vertaaminen ”Cannibal Holocaustiin” on väistämätöntä, ja siinä vertailussa Cannibal Ferox jää väistämättä kakkoseksi. Paitsi, että elokuva selkeämmän fiktiivisyytensä häviää Deodaton mestariteoksen ahdistavalle tunnelmalle ja aitouden tunteelle, kyseessä on myös kaikissa muissa suhteissa, ei enempää eikä vähempää kuin huono elokuva. Puoli pistettä on pakko antaa, mutta annan päälle kuitenkin ylimääräisen puolikkaan Lorraine De Sellen suoritukselle ja toisen ylimääräisen yhteislaulukohtaukselle.
