Ulkona saattaa kaamos kaatua niskaan, mutta Kummeli-miehet tuovat leffateattereihin kesän leutoja tuulia. Herra Heinämäen (Hela) kotimiljöössä puut nimittäin humisevat vehreimmillään ja lehmät sekä kanat käyskentelevät pihapiirissä auringosta nauttien. Arskan hymyilystä saa nauttia koko muukin maalaisidyllin väki, sillä herra Heinämäen kesävieraaksi saapuu hänen sisarentyttärensä Aurora (Adalmiina Pelli), alias Arska.
Auroralla on ensin Heinämäessä vähän tylsää. Kaupunkilaistyttö istuu nenä kiinni läppärissään ja ihmettelee sivusilmällä herra Heinämäen päättömiä päähänpistoja. Hoopo heinähattusetä pitää esimerkiksi kanaa liinavaatekaapissa. Tästä kotko vaikuttaa kuitenkin pitävän. Kauaa Arskan ei tarvitse kunnon seikkailusta haaveilla ja kanaa äimistellä, sillä kylän leipuri Kakelbergin (Silvennoinen) ja hänen perheensä kakkukonemysteeri suorastaan pläjähtää Arskan eteen kuin raaka kakkutaikina kulhostaan. Kakelbergien perheen on ajanut melkein sekopäisyyden rajoille tapahtumasarja, jossa myös herra Heinämäellä on ikäväntuntuinen osa. Arskaa tarvitaan siis apuun ja sassiin.
Hassuilla lauluilla, sanaleikittelyillä ja harmittomalla huumorilla synkkiä päiviä vastaan varustettu Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri on hyvin sympaattinen lastenelokuva. Jos se olisi yksi lastenhuoneen lattialla köllöttelevistä leluista, se olisi niistä varmaankin sellainen keskikokoinen karvaturkkinen nalle. Nallehan on hyvin perinteinen lelu, kiva lutumussukka, jolla ei kuitenkaan yleensä ole joka suuntaan joustavia niveliä. Samalla lailla Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri on himpun verran kankean vanhanaikainen pientilallisineen ja kauppa-autoineen. Eikä keskikokoinen nalle ole tarpeeksi iso, jotta se riittäisi halailemaan yli 10-vuotiasta. Herra Heinämäen hassuttelu tuskin siis vetoaa siitä kovin paljon vanhempiin lapsiin tai nuoriin.
Kuten sen keskikokoisen lelunallen, myös Herra Heinämäen ja Leijonatuuliviirin kohdalla on silti ilo huomata, ettei se myöskään yritä olla enempää kuin perinteisiä arvoja, polkuja ja ideoita hyödykseen käyttävä viihdeväline. Toisin sanoen, leffan tekijät eivät ole yrittämällä yrittäneet liikaa. Elokuvan maailma on huolella mietitty Lato-orkesterin (jonka yllättävän vekkulina solistina toimii Miljoonasateen Heikki Salo) hippihenkisestä bussinrämästä Kakelbergien erikoiseen kakkukoneeseen asti, mutta Kummeli-porukalle tyypillinen improvisointi pistää päänsä esiin samalla vähän joka seinänraosta. Juuri tämä jälkimmäinen seikka väsyttänee vanhempia katsojia, kuten itseäni, sillä improvisaation ikävä puoli ovat ideoiden nuupahtaneisuus ja toistuvuus. Pienemmillä katsojilla Herra Heinämäen seurassa on varmasti hauskempaa, sillä tekeväthän Teletapitkin kaiken aina uudestaan ja uudestaan. Heidän kanssaan Heinämäkeä kannattaa lähteäkin katsomaan.
