Nythän on niin, että vaikka kaikkien valkokankaalla joskus pahvisia kerrostaloja murskanneiden ja väkijoukkoja jalkoihinsa liiskanneiden jättimonstereiden kuningas Gojira on tunnettu ja jopa arkisen puhekielen ilmaisuihin löntystellyt otus muuallakin kuin alkuperämaassaan Japanissa, on se silti vahvasti sidoksissa tuohon eksoottiseen maahan, jonka elokuvateollisuus ei yleensä ole kovin tuttua peruspopparileffa-janareille. Kaikki tuntevat myytin ja hahmon, mutta tosiasiassa Godzilla-elokuvia oikeasti nähneitä ihmisiä onkin sitten vähemmän. Kohtalaisen hyvän VHS-saatavuuden vuoksi ysärin Heisei-sarjan leffat ovat kyllä muistissa meillä, jotka tuolla kummallisella vuosikymmenellä olimme pikkupoikia, mutta muuten suurimmalle osalle suomalaisistakin tultasyöksevän jättipedon tutuin tuleminen taitaa olla Roland Emmerichin ankeaakin ankeampi jenkkiversio, sekin vuodelta 1998. Godzillasta kymmeniä leffoja tehtaillut Toho -studio pisti pisteen Heisei-sarjalle ennen Emmerichin törkykasaa tehdäkseen tilaa Hollywoodin näyttävälle mukaantulolle, mutta reagoi uskomattoman huonon lopputuloksen nähtyään välittömästi; virallisesti Godzillan myytissä Emmerichin filmin hirviö on The Monsterin heikompi serkku Zilla, jota typerät amerikaanot luulevat erehdyksessä real dealiksi. Zilla esiintyi vielä kerran Tohon uuden sarjan elokuvassa The Final Wars, jossa se kävi n. 3 sekuntia pitkän taistelun Godzillan kanssa. Lopputuloksen saatatte arvata.
Kaiken tämän ei saisi antaa vaikuttaa fiiliksiinsä ja ennakkokäsityksiinsä uudesta, vuoden 2014 yrityksestä landata hirviö Hollywoodiin, mutta tottakai se silti vaikuttaa. ”Ei kai taaaaaas?!” oli heti ensimmäinen reaktio joka meikäläiselle tuli kun projektista kuulin. Ensimmäiset julkaistut trailerit lupailivat kuitenkin jo toivoa paremmasta. Pläjäyksen ympärillä on myös pyörinyt kevään mittaan kiihtyvä hype, vihjailu ja veikkailu siitä, että kyseessä olisi Christopher Nolanin jättimenestyksen saavuttaneen The Dark Knight-trilogian tyylinen vanhan, camp-maineestaan tunnetun ikonisen franchisen vakavahenkinen, synkkäsävyinen ja aikuisille suunnattu re-boot. Vaikka TDK-trilogian päätöksestä on vain pari vuotta, tässä käsittelyssä ei ole enää mitään uutta tai originaalia, mutta kyseistä sarjaa tai vaikka huikeaa Man Of Steelia muistellessa täytyy samaan hengenvetoon sanoa, ettei siinä myöskään ole mitään pahaa, vaan päinvastoin. Sata kertaa paremminhan nuo filmit ovat onnistuneet kuin vaikkapa Marvelin ADHD-leffat. Nojoo, se siitä. Todetaan nyt kuitenkin, että astelin teatteriin ristiriitaisin odotuksin.
Vaan brittiläisen Gareth Edwardsin pätkäpä pääsikin yllättämään. Godzilla 2014 ei todellakaan ole samankaltaista ala-arvoista, älytöntä paskaa kuin Emmerichin leffa, se ei ole varsinaisesti reboot ollenkaan vaan suoraa jatkoa sen ihan alkuperäisen, Tohon vuoden 54-leffan canoniin (samaan tyyliin kuin vuoden 1984 Godzilla Returns) eikä se oikeastaan ole TDK-tyyliä ripoffaava ryppyotsainen synkistelyleffakaan. Paikoittain synkkä ja ehdottomasti enemmän Godzillaan kauhu -kuin scifihahmona keskittyvä leffa se on, mutta omilla ehdoillaan ja omalla tyylillään. Edwards on haastatteluissa jauhanut kyllästymiseen asti Spielberg-faniudestaan, ja kyllähän teoksesta huomaa, että Tappikset ja Jurapuistot on katseltu ennen kuin hihat käärittiin. Edwards ohjaa jämäkällä otteella ja toteuttaa rohkeasti omaa, semikunnianhimoista visiotaan pätkässä, johon on syydetty satoja ja taas satoja miljoonia, ja jolta studio varmasti on tulosta odottanut. Kunnioitettavaa.
Leffan alkupuoli mennään perinteille uskollisesti ihmishahmojen seurassa, mutta japanilaisista edeltäjistään poiketen tapahtumat ovat oikeasti juonta eteenpäin vieviä ja hahmot jopa mielenkiintoisia ja taustoitettuja. Kliseisiä ehkä (kyllä), ehkä (KYLLÄ!) mutta silti taustoitettuja ja nähdäänpä rooleissa jopa kohtalaisen hyviä näyttelijöitä. Silmät puolitangossa laahustava, punttisalilla asuvalta bassetilta näyttävä Aaron Taylor-Johnson on aika puunaamainen ilmestys, mutta sivurooleista löytyy tekijämiehiä varmoista statistikasvoista (David Strathairn, Richard T. Jones) aina rautaisiin ammattilaisiin (Bryan Cranston, Ken Watanabe) asti. Kun hirviö sitten toisella puoliskolla esitellään, on filkassa ehtinyt jo tapahtua katsojan perusraiteilta tönäissyt, tai ainakin vaunua heiluttanut juonenkäännekin. Messevää viihdettä! Tietenkään juonenkuljetus ei kestä minkäänlaista kriittistä tutkailua ja logiikkavirheet vain vilisevät silmissä. Miksi esimerkiksi kaikki ovat niin älyttömän mukavia Taylor-Johnsonin esittämälle päähepulle? Siis, kamoon. Vanha ”saimme sinut kiinni liikkumasta luvatta eristetyllä sotilasalueella, tuleppas messiin niin viemme sinut beissiin ja näytämme sinulle kaiken!”-klisee. Tai vielä vanhempi ”pääsenkö mukaan tähän junaan jolla kuljetatte rannikolle ydinasetta tuhotaksenne hirviön?” ”et” ”mutta kun olin intis pommimies iteki” ”et silti” ”muttaku mun perhe on kanssa siellä rannikolla” ”OH NO! WE MUST HELP THIS MAN!”-klisee!! Vaan lopulta, mitä väliä, kunhan paketti toimii ja pysyy kasassa.
Tuhoamiskohtaukset, murskausmeiningit ja jättihirviöiden kaksinkamppailut ovat lukuisia, mutta kuvattu pääsääntöisesti sekasortoisesti yksittäisen ihmisen näkökulmasta, TV:n välityksellä, savun keskeltä jne jne. Ratkaisu menee uhkapelin puolelle, mutta voittaakseen pitää ottaa riskejä. Taiteellinen lähestymistapa on nostattanut paikoittain jopa epäreilua kiukkuraivoa internetissä ja arvosteluissa, mutta toisaalta ohjaaja-Gareth on saanut myös kriitikoita puolelleen ja luotua itselleen nimeä nimenomaan tämän hauiksennäytön johdosta. Itsekin kallistun ehdottomasti plussan puolelle tämän kanssa: monstereita kuvataan tyylikkäästi, melko (riittävän) originellisti ja loppupeleissä ihan tarpeeksi. Vaikka Godzilla-design onkin hieno, CGI on aina CGI:tä, ja ehtii mielestäni liiallisesti esiteltynä turruttaa katsojan joka kerta, vaikka olisi kuinka siististi suunniteltua. Mainitsen tässä kohtaa toisen amerikkalaisvetoisen kaiju-filmin, Pacific Rimin, jossa efektit olivat ihan viimeisen päälle ja tappelut siistejä, mutta kun kaikki kortit lätkittiin pöytään jo ensimmäisissä kohtauksissa ja loppuleffa oli pelkkää saman vyörytystä, ei sinällään ansiokkaasta ja ammattimaisin ottein duunatusta pätkästä jäänyt käteen kuin tyhjä arpa.
Niin tosiaan, tärkeimmät vielä, eli jo yllä sivuttu hirviösuunnittelu. Mörköä tällä kertaa kiusaavat MUTO-oliot ovat geneerisyydessään todellisia pettymyksiä, eikä niistä sen enempää. Mutta toisaalta tämä perusperusperusötököiden marssittaminen kankaalle on saattanut olla jopa tietoinen veto, jolla on koitettu pedata Godzillan siistiyttä. Ja onhan se siisti. 98-version dinosaurusmaisen kakkakasan jälkeen Edwards on palauttanut meille todellisen hirviön, sen aidon ja alkuperäisen, ilkeännäköisen lihavuoren. Körmyniskan, suomuisen supertankin, massiivisen ja muhkean, kuin hirviömaailman Bud Spencer; kömpelön oloinen ja läski, mutta äärimmäisen toimintavalmis, vahva ja pysäyttämätön. Tulihyökkäys MUTOn kimppuun aiheutti spontaanit aplodit ja hurraukset teatterissa. Ainoastaan meitsiltä ja leffaseuraltani, ok, mutta silti!
Vertailun Toho-studioiden leffoihin vuoden 2014 Godzilla kestää ihan kunnialla. Alkuperäisen elokuvan syvän surullista ihmisyyden tutkiskelua ja kovan linjan ydinasekritiikkiä ei voita tässä genressä mikään, eikä tätä ole edes yritetty. Edwards on kyllä höpöttänyt siitä, miten luonto vastaan ihminen on koko homman ydin ja kuinka heille oli alusta asti selvää miten Ishiro Hondan alkuperäisten teemojen tulisi olla läsnä myös tässä elokuvassa, mutta aika laihaksi jää filmin filosofinen anti. Käytännössä moisia kuvioita elokuvassa pyörittelee ainoastaan loistavan Ken Watanaben hartiat maailman pahuudesta lysyssä kulkeva tohtorihahmo, joka heittelee liukuhihnalta puolivillaisia iskulauseita tyyliin ”I believe it is here to restore the balance… ja ”Let them fight!”. Näiltäkin osin Edwards siis vertautuu esikuvaansa Spiilberiin; lahjakas ja näkemyksellinen ohjaaja, jota kiinnostaa enemmän huikea seikkailu ja laadukas elokuvanteko kuin jonkun teoreettisen mesitsin välittäminen yleisölle, vaikka velvollisuudentunnosta pinnanalaisenkin kanssa on hieman flirttailtava.
Onneksi seikkailu tosissaan on huikea ja henkilökohtaisesti oli miellyttävää huomata, että tekijät ovat lähestyneet filmiään myös perinteille uskollisesti paikoin puhtaasta horror-näkökulmasta. Scifihössötys on läsnä, diggaan siitä ja se kuuluu vahvasti aiheeseen, mutta joskus liiallinen pureutuminen siihen on jopa syönyt tehoja pelottelun tieltä, ja Godzilla on kuitenkin alunperin nimenomaan kauhuhahmo. Tämä tulokulma toteutuu, huolimatta (Toholle kumartavasta) guardian-ratkaisusta lopussa. Jatko-osien ja jatko-osien jatko-osien halvan ja itselleenkin paikoittain nauravan B-meiningin rinnalla uusi versio seisoo ihan samalla viivalla. Pitkälti siksi, että kalliin, ammattimaisen ja teknisesti upean ulkokuorensa alta se on samanlainen elokuva. Suu virneessä tehty, jännitystä, seikkailua ja hirviöhorroria ns. koko lahalla lataava B-pläjäys blockbusterin budjetilla ja markkinoinnilla. Minä tykkään, toivottavasti sinäkin.
PS. Arvostelu kirjoitettu 3D-versiosta. Kyseinen tekniikka alkaa olemaan jo aika peruskauraa, eikä mielestäni tarjonnut leffaan mitään, mitä ilman se olisi ollut jotenkin huonompi. Ei kyllä ärsyttänytkään, plus miinus nolla.
