Koetin taannoin huvikseni kurkotella niin kauas historiaan Fritz Langin uran alkuaikoihin kuin inhimillisesti vain on kykenewäistä sekä perata omaksi ilokseni pimeyden ruhtinaan tuotantoa kuin vain ikinä sieluni sietää ja aikatauluni antaa myöten. Hilde Warren ei suinkaan ole ensimmäinen Lang-elokuva, mutta se on vanhin, mitä on tähän hätään nykyaikana mahdollista nähdä missään muodossa. Kyseessä on niin muinainen tekele, että Fritz Lang palvelikin sitä kirjoittaessaan vielä katastrofien täyttämässä Itävalta-Unkarin keisarillisessa armeijassa ja käsikirjoituskin syntyi ajankuluksi kenttäsairaalassa.
Varsinainen tarina kertoo Hilde Warren -nimisestä näyttelijättärestä, jolle kuolema ilmestyy viittapukuisen miehen hahmossa ja lupaa tälle vapautusta elämän kurjuudesta sekä kärsimyksestä, mutta Hilde päättää kieltäytyä viittamiehen tarjouksesta. Myöhemmin Hilde rakastuu Hector-nimiseen mieheen ja menee tämän kanssa naimisiin. Vähänpä Hilde tietääkään, että Hector on suunnitellut pankkiryöstöä ja kuolee lopulta poliisien luoteihin. Kuolema saapuu jälleen Hildelle, mutta Hilde kieltäytyy toistamiseen viittamiehen tarjouksesta. Onhan elämässä sentään oltava toivoa ja voimaa jatkaa, onhan?
En spoilaa tarinaa enää tämän enempää, mutta tuosta alkupätkästäkin jo selvästi huomaa mustan ruhtinaan viehtymyksen kaikenlaiseen synkistelyyn, groteskiin, kuolemaan ja monipuoliseen symboliikkaan ylipäänsä. Itse asiassa tämä toikin jo vähän mieleen Väsyneen kuoleman, vaikkei [movie]Asphalt[/movie]in ohjaaja selvästi osannutkaan ottaa loistavasta käsikirjoituksesta kaikkea irti.
Teknisessä mielessä tässä ei kait sitten olekaan paljoa kirjoittamista. Hilde Warren un der Tod tehtiin sota-aikaan, jolloin kaikista liikenevistä resursseista ja osaajista oli muutenkin pulaa ja kaikki aivan perustasoa kehittyneemmät tekniikatkin tulivat vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Tässä vaiheessa on kuitenkin harvinaisen mielenkiintoista pohdiskella mielessään, missä määrin Langin lohduton näkemys heijastaa aikansa keskieurooppalaista toivottoman pessimististä mielenmaisemaa. Tiettävästi tekoaikaan ei ollut kovinkaan poikkeuksellista, että epätoivoon ajautuneet sotilaat joko ampuivat itsensä tai juoksivat tarkoituksella vihollistuleen, kun samaan aikaan siviilienkin keskuudessa maailmanlopun odotus oli huipussaan.
Oikeastaan sanoisin tätä jopa kohtuullisen positiiviseksi yllättäjäksi, jota lyhennetyssäkin muodossa voi suositella Fritz Langin alkuaikojen obskuurimmasta tuotannosta sekä saksalaisesta 20-luvun ekspressionistisesta mykkäelokuvasta kiinnostuneille.
