Aloitan arvosteluni katsauksella suhteeseeni supersankarigenreä kohtaan. Kuusi vuotta sitten vuonna 2012 eniten odottamani leffa oli eka Avengers, joka oli sen ikäiselle minulle kovin juttu ikinä. Miten käsittämättömän siisti idea onkaan koota monta trikoosankaria yhteen leffaan! Seuraavana vuonna julkaistu Iron Man 3 oli vielä vuoden odotetuimpia rainoja, mutta pian sen jälkeen innostus trendiä kohtaan alkoi hiipumaan. Syynä sille oli se, että Marvel eikä sen koommin DC:kään tarjonnut mitään uutta, vaan tyytyi kierrättämään samaa kaavaa elokuva toisen perään. Nykyään ohitan suurimman osan lajinsa edustajista olankohautuksella, ja silloin kun kuitenkin päädyn jonkun supersankarin seikkailuja seuraamaan, on tulos yleensä (ei kuitenkaan aina!) odotetun negatiivinen.
Nyt teattereihin on saapunut ehkä kaikkien aikojen suurin supersankarielokuva (ja väittäisin myös, että suurin ensemble-elokuva ikinä) yhdistäen kymmeniä Marvel-hahmoja taistelemaan yhteistä vihollista vastaan. Infinity War on poikkeuksellisen spoileriherkkä tapaus, joten en sen ihmeemmin takerru juoneen. Yksinkertaisesti selitettynä leffan lähtökohta on se, että taas joku ilkeä tyyppi (tällä kertaa Josh Brolinin esittämä Thanos) täytyy pysäyttää tekemästä tuhojaan. Mukana heilumassa on iso liuta trikoosankareita aina Iron Manista ja Spider-Manista Black Pantheriin ja Guardians of the Galaxyyn. Hahmoja on niin paljon, etten edes muista ketä kaikkia leffaan on eksynyt.
Vaikka kyseessä onkin historiallisen suuri produktio hahmomääränsä suhteen, ei kolmas Avengers tee hirveästi mitään sellaista, joka saisi minut takaisin supersankaritrendin pyörteisiin. Muutamia positiivisia yllätyksiä toki löytyy, kuten erinomainen lopetus, mutta toteutukseltaan mitään uutta ei tarjota. Tietokone-efektien hallitsemat toimintakohtaukset eivät vieläkään saa haukkomaan happea, vaikka myönnänkin, että lopputaistelun tehosteporno on välillä ihan viihdyttävää katseltavaa. Silti mielestäni onnistuneessa toimintaelokuvassa vaaditaan jonkinlaista omaa visiota ja ainutlaatuisuutta, mitä vastaavan budjetin omaavissa rymistelyissä harvoin on – MCU:n leffoissa ei oikeastaan ikinä.
Yksi teoksen suurimpia ongelmia on vakavuuden ja huumorin outo sekoitus. Marvel-seikkailut tunnetaan kepeydestään ja ärsyttävyyteen asti menevistä puujalkavitseistään, joita viljellään tässäkin roppakaupalla. Läppäputkea olisi kuitenkin voinut hillitä, sillä nyt tässä vuorotellaan synkkyyden ja täyden komedian välillä niin räikeästi, että tulee aika hämmentynyt olo. Ei minulla ole mitään huumoria vastaan kontrastina synkimmille kohtauksille, mutta tässä tapauksessa nämä kaksi eivät solju erityisen pehmeästi yhteen. Ensin tulee jokin haudanvakava kohtaus ja heti perään joku Chris Pratt onkin heittämässä huulta. Mitään DCU:n kaltaista synkistelyä en olisi kaivannut, mutta jatkuvasta vitsailusta näyttää tulleen Marvelille perinne, josta on vaikea luopua.
Jotkut ovat kritisoineet tätä myös siitä, että hahmoille ei jää tarpeeksi aikaa, kun jengiä on niin rutosti. Itseäni se ei haitannut siitä syystä, että kukaan hahmoista ei ole järin kiinnostava, joten tarvetta jonkun hahmon enemmälle ruutuajalle ei ole. Iron Man on suosikkini tasan siitä syystä, että pidän Robert Downey Jr.:sta, mutta siihen lempparilista jääkin. Se, että joku Captain America jää vähemmälle huomiolle ei ole kuin hyvä asia ottaen huomioon, kuinka puinen ja tylsä hahmo on kyseessä. Vaikka Marvel ehkä itse niin luulee, ei monessa sen hahmoista ole juuri minkäänlaista syvyyttä. Siksi on hyvä, että Infinity Warissa toiminta on etusijalla.
Tässä kappaleessa käsittelen elokuvan loppuratkaisua (paljastamatta kuitenkaan yksityiskohtia), joten jos haluaa olla tietämättä mitään rainan päätöksestä, kannattaa suosiolla jättää tämä kappale lukematta. En toki kerro, miten leffa päättyy, mutta haluan nostaa sen esille, sillä mielestäni leffa lopetettiin suorastaan majesteettisesti lyöden katsojalta täysin ilmat pihalle. On tietenkin ilmiselvää, että lopun tapahtumat kumotaan vähintään osittain ja todennäköisesti kokonaan seuraavassa Avengersissa, mutta pidän ratkaisua silti harvinaisen rohkeana Marvelille. Totesinkin katsomassa mukana olleille kavereilleni, että loppuratkaisu on huikea, kunhan se vain pidetään sellaisenaan. Studiolle, joka on kärsinyt ennalta-arvattavuudesta ja riskittömyydestä, tällainen lopetus on synkkyydessään ja armottomuudessaan virkistävä.
Hienosta lopusta huolimatta Infinity War on vain perushyvää liukuhihnatuotantoa Marvelilta. Popcorn-viihteenä tämän katsoo, kunhan ei liikaa keskity kritisoimaan heikkouksia, vaan nauttii kohtalaisista toimintakohtauksista ja hyvin luodusta maailmanlopun meiningistä. Vaikka Avengers 3 onkin historiallisen suuri elokuva staramääränsä perusteella, ei tämä jää elokuvahistoriaan muuna kuin Hollywoodin supersankaritrendin yhtenä edustajana.
