Ensimmäinen Apinoiden planeetta-elokuva oli yhteiskuntakriittinen, hyvin säilynyt ja onnistuneesti käsikirjoitettu kulttiklassikko. Tosin tarinan oli tarkoitus jäädä tietyllä tavalla kesken, joten olin vähän yllättynyt miksi tarinaa jatkettiin. Tiesin, että rahaa halutaan tienata samasta aiheesta niin kauan kuin on mahdollista, mutta jatko-osa kaatui huonoon käsikirjoitukseen ja silkkaan väkinäisyyteen. Vuoden 1971 ilmestynyt Pako apinoiden planeetalta omaa edeltäjänsä tapaan ihan hyviä ideoita, mutta käsikirjoituksen takia niitä ei käsitellä oikein.
Maahan iskeytyy avaruudesta saapunut sukkula, jonka sisältä pomppaa esille ihmisten ihmetykseksi kolme apinaa. Lisäksi nämä apinat osaavat puhua ja käyttäytyä inhimillisesti. Tutkijat, tiedemiehet ja professorit alkavat heti tutkia apinoita, joista yksi ehtikin jo kuolla. Mutta kun ihmiset saavat tietää tulevaisuudesta ja apinoiden vallankumouksesta, alkaa takaa-ajo, joka merkkaa Maapallon kohtalon.
Ziraa ja Corneliusta ei nähty kovin paljoa viime leffassa, joka oli vähän harmi. Kumpikaan heistä ei ole erityisen mielenkiintoinen, mutta kukapa ei nyt puhuvien apinoiden seikkailuja jaksaisi katsoa? Roddy McDowall ja Kim Hunter vetävät hyvät suoritukset apinapukujen alla. Bradford Dillman ja Natalie Trundy eivät loista ollenkaan rooleissaan tiedemiehinä, mutta heiluvat mukana ihan kivasti.
Usein kiistellään, onko Pako parempi kuin Paluu? Sen tiedämme, että ykkönen rökittää kummatkin, mutta entä sitten jatko-osat? Minusta ne ovat aikalailla yhtä hyviä ja yhtä huonoja. Pako apinoiden planeetalta alkaa siis siitä, kun sukkulasta löydetään puhuvia apinoita. Apinat ovat edellisistä osista tutut Zira, Cornelius ja joku professori, jotka eivät olisi mitenkään ehtineet mennä vedessä kelluvaan avaruusalukseen, korjata sitä ja lentää pois ennen kuin atomipommi räjähti. Todennäköisesti tämä tulee häiritsemään osaa katsojia alussa, sillä jonkinlainen logiikka näissäkin leffoissa pitäisi olla.
Positiivinen puoli on se, että leffa ei enään sijoitu tulevaisuuteen vaan 70-luvun Amerikkaan. Kun tutkijat ja ihmiset kiinnostuvat puhuvista apinoista, sattuu monenlaisia kommelluksia. Samanlaista kaavaa on käytetty esimerkiksi Tarzaneissa. Kaukana ihmisen sivistyksestä asunut hahmo joutuu keskelle yhteiskuntaa ja yrittäen opetella tapoja kokee monenlaisia kommelluksia. Tämä kaava oli periaatteessa koko leffan teema ja sydän, jota käsiteltiin usein komediallisesti, mutta lopun lähestyessä myös hieman synkemmin. Tämän kanssa käsikirjoitus onnistui ihan hyvin, vaikka vielä mullistavampia ja parempia ratkaisuja olisi ollut mahdollisuus hyödyntää. Toimintaa ja jännitystä olisin halunnut nähdä lisää, sillä sitä oli yllättävän vähän. Puvustus ja maskeeraus on oman aikansa huipputyötä.
Pako apinoiden planeetalta onnistuu viihdyttämään ja pariin kertaan hymäyttämään, mutta ei ole erityisen mullistava ja erikoinen leffapläjäys. Suosittelen katsomaan ensimmäisen leffan ja jättämään tämä suosiolla väliin. Tämän leffan jatko-osa oli vuonna 1972 ilmestynyt Apinoiden planeetan valloitus, joka tuntuu alussa itsekin väkinäiseltä ja hieman juoneltaan aukolliselta, mutta jos katsot sitä ilman, että ajattelet muita elokuvia, se tuntuu yllättävän hyvältä apinoiden kapinaelokuvalta. Ja tässä tapauksessa suosittelen katsomaan Unrated-Cutin, joka on paljon väkivaltaisempi ja parempi.
