Werner Herzog kiinnostui Bruno S:stä nähtyään tästä kertovan dokumentin. Lapsena pahoinpidelty ja lähes umpikuuro laitapuolenkulkija osoitti huomattavaa lahjakkuutta kuvataiteissa ja musiikissa, joten räikeistä ristiriitaisuuksista kiinnostunut Herzog kiinnitti tämän kahden elokuvansa pääosaan, joista Kaspar Hauserin tapaus on ensimmäinen.
Harmillisesti mies ei esiintynyt näitä kahta elokuvaa lukuun ottamatta kuin yhdessä lyhytfilmissä, koska fyysisistä vajavaisuuksistaan huolimatta hänen ilmaisunsa ja kehonkielensä on jotain todella hienoa katsottavaa.
Tositapahtumiin perustuva elokuva käynnistyy, kun vuosikausia vankeudessa eristettynä virunut Kaspar päästetään vapauteen muiden ihmisten pariin. Tämän oletettu isä on pitänyt Kasparia juuri ja juuri hengissä sekä opettanut tälle lukemisen ja kirjoittamisen alkeita. Muuten Kaspar on täysin tietämätön muusta maailmasta, sen tavoista ja kulttuurista tai toisista ihmisistä. Isä vie Kasparin läheiseen kaupunkiin ja antaa tämän mukaan viestin jossa pyytää kaupunkilaisia ottamaan poikansa avosylin vastaan.
Aluksi väestö näyttää suhtautuvan muukalaiseen suopeasti, mutta pian pinnan alta paljastuu ihmisen perimmäinen ahneus ja hyödyntavoittelu. Lapsen tasolla oleva Kaspar on kaupungille selkeä taloudellinen rasite, joten nämä keksivät hyödyntää tätä ‘friikkiä’ kaupungin sirkuksessa ja esitellä Kasparia yläluokan juhlissa.
Monelle tulee varmastikin mieleen David Lynchin Elefanttimies ja näissä kahdessa teoksessa on kieltämättä joitain yhtäläisyyksiä. Molemmat käsittelevät ihmisten ahdaskatseisuutta ja itsekeskeisyyttä, mutta Herzogin painotuksista löytyy myös varsin tärkeä elementti ihmisten tavasta tulkita kaikkea olevaista ja siitä, kuinka ns. heikommankin yksilön on täysin mahdollista ymmärtää maailman mysteerejä ja nähdä puhdasta kauneutta kaiken pinnallisen ja maallisen ajattelun sisällä. Kenties jopa paremmin kuin muiden ihmisten.
Tätä teemaa Herzog tukee lukuisilla hienoilla vertauskuvilla jotka ovat peräisin Kasparin mielestä. Kuva sumuista vuorenrinnettä pitkin kohti kuolemaansa vaeltavasta ihmisjoukosta vertautuu jurosti juuri näihin ahdasmielisiin ihmisiin joita elokuva käsittelee. Lopun kertomuksessa esiintyvän karavaanin sokea johtaja havaitsee asiat paljon muuta joukkoa selkeämmin.
Kaspar on puhdas luonnonlapsi kuten elokuvassakin mainitaan. Hän näkee omenat elollisina olentoina ja kokee sellaiset arkiset asiat kuin uskonto ja logiikka täysin itselleen vieraiksi. Korkeasti koulutettu professori esittää Kasparille arvoituksen johon pitäisi vastata loogisesti. Kasparin tulkinta on logiikan kannalta järjetön, mutta aivan yhtä oikeassa kuin niin sanottu järkiajatteluun perustuva päätelmä.
Herzog ylistää näin osaltaan myös sananvapautta, joka on sanana yleisesti katsottuna enemmänkin poliittinen termi, joka näin ollen on pohjimmiltaan myös sidottu logiikan kahleisiin. Herzogin sananvapaus on räikeästi ilmaistuna ylistyslaulu järjettömyydelle, nimenomaan sanan positiivisessa merkityksessä.
Herzog on jälleen kerran loihtinut esiin käsittämättömän hienoja kuvia, joskin tavaramerkiksi muodostunut päivänkakkaraestetiikka ei ole tässä tapauksessa aivan niin suuressa roolissa. Mutta siltikin voi kuin ihmetellä, miten hämmästyttävän hienon vaikutuksen saa aikaan niinkin omaperäinen skenaario, kuin kuva tuulessa huojuvasta pellosta höystettynä simppelin kauniilla viulumelodialla.
Bruno S. hoitaa sympaattisen pääroolinsa upeasti ja pesee suorituksellaan monet niin sanotut ammattinäyttelijät. Miehen tulkinnasta huokuu syvää lahjakkuutta ja lapsenomaista viattomuutta.
Ulkoisesti kylmän ja jopa ironisen kuoren alta paljastuu Herzogin kenties humaanein ja lämminhenkisin teos, joka jää elämään vielä pitkään katsomisen jälkeen ja kuuluu ehdottomasti ohjaajansa parhaimmistoon.
Kuuletteko hirveän huudon tilassa, jota on tapana kutsua hiljaisuudeksi?
