Fakta on, että 1980-luvulla tehtiin paljon hyviä elokuvia. Fakta on myös se, että useimmat niistä eivätnauti ansaitsemaansa suosiota. Mad Max ykköstä tuskin kukaan muistaa, eikä elokuva varsinaisesti säväyttänytkään, mutta sen jatko-osa onkin aivan toista maata.
Tarina kertoo myöhemmin niin monta kertaa elokuvissa visioidusta ydintuhon jälkeisestä maailmasta, jossa eläminen on taistelua alusta loppuun. Mad Max vaeltaa tässä autioituneessa maailmassa vailla selkeää päämäärää, omia etujaan ajaen. Bensa on se, joka pitää hänet ja monet muutkin liikkeellä, tämän karun maailman kallein elinehto. Ja kun jokin materia kohotetaan tähän asemaan, on selvä että siitä syntyy kiistaa.
Keskellä autiomaata sijaitsee yhteisö, jolla on hallussaan suuri määrä bensaa. Tämä menneen maailman jäänteistä kasattuun linnakkeeseen asuttautunut ihmisryhmä ei kuitenkaan ole ainoa, joka bensaa tarvitsee. Autiomaassa riehuva roskajoukko on alituiseen näiden ihmisten kiusana, haluten tietysti polttoaineen itselleen. Max sattuu paikalle, ollen itsekin bensan tarpeessa, sillä ilman sitä hänen autonsa ei liiku. Bensapalkkaa vastaan asfalttisoturi lupautuukin auttamaan linnakkeen asukkaita taistelemaan rosvojoukkoa vastaan.
Elokuvan juoni on yksinkertainen ja selkeä. Sitä ei ole turhaan kuormitettu ylimääräisillä käänteillä tai tapahtumilla, ja tässä karussa yksinkertaisuudessaanse toimii oikein mainiosti. Kuvaus ydinsodan jälkeisestä maailmasta onkin pääosassa, samoin kuin Maxin oman, merkityksettömäksi taantuneen elämän kuvaus. Tällainen melko ilmeetön ja vähäeleinen ohjaus ja yleisilme ovat varsinkin nykypäivänä harvaan nähtyä yleellisyyttä, kun elokuvat pyritään ahtamaan täyteen dramatiikkaa, eeppisiä kohtauksia, suuria tunteita ja vaikka mitä koristusta, joka toimii usein jo elokuvaa vastaan. Siirappisen tunteikkaaseen tulkintaan ei tässä elokuvassa alennuta, joskin jatko-osassa Mad Max 3 – ukkosmyrsky onkin jo lieviä viitteitä kyseiseensuuntaan.
Näyttelijäntyö kulkee samalla kursailemattomalla linjalla muunkin totetutuksen kanssa, ylilyöntejä ei tapahdu. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö elokuvasta löytyisi hienoja ja mieleenpainuvia hahmoja, vaan esimerkiksi Bruce Spencen tulkitsema hullunkurinen gyrokapteeni sekä terävää metallibumerangia taidokkaasti käyttelevä villi lapsi ovat varsin onnistuneita.
Kuten tuli jo todettua, ulosanti on monin paikoin minimaalista, eikä sellaisia taiteen tehokeinoja kuten musiikki, kuvaus, leikkaus yms. tule oikeastaan ajatelleeksi elokuvassa, osin siksi että ne eivät säväytä erikoisuudellaan, osin siksi että ne eivät ole niin merkittäviä. Itse asiassa ilmeetön kuvaus asfalttisoturin maailmasta palvelee enemmänkin juuri tehokeinona, eikä sen puutteena. Henkitoreissaan kituva, tuhoutunut maailma ei kaipaa taiteellista ja koristeellista kuvausta.
Elokuvan tyyli voi johtua myös siitä, että se on tehty 1980-luvun alussa, ennen digitaalitehosteiden rappeuttamaa elokuva-aikaa, jolloin elokuvan ansiot olivat usein muualla kuin koreassa ulkokuoressa. Se sisältää toki hyvin kuvattua ja hienon näköistä toimintaa, joka ei kuitenkaan jää päällimmäisenä mieleen elokuvan lopussa, asfalttisoturin seistessä yksin tiellä, keskellä maailmaa joka ei anna armoa. Elokuvan loppu onkin jopa koko elokuvahistoriassayksi hienoimpia.
Niille, jotka ovat kyllästyneet tämän päivän digitaalimyrskyyn, Asfalttisoturi tarjoaa mieleenpainuvan elokuvaelämyksen. Muille ehkä ei, ja se on heidän häviönsä.
nimimerkki: Qritic
