Kauan sitten kaukana 1900-luvun alkupuolella pienessä Marcelineen kaupungissa, Missourissa pieni poika näki pääsi näkemään kiertävän teatterin näytelmän, joka teki häneen suuren vaikutuksen. Teatterin lavalla lentävät sankarihahmot, merirosvot, krokotiilit ja keijukaiset olivat jotain, mitä poika ei tulisi koskaan unohtamaan. Päinvastoin, puoli vuosisataa myöhemmin hän päätti tehdä tarinasta elokuvan. Tuo poika sattui näet olemaan Walt Disney ja näytelmä J.M. Barrierin Peter Pan.
Disneyn animaatiosovitus ei suinkaan ollut ensimmäinen eikä viimeinen Peter Panin tarinan elokuvaversio. Ensimmäiset tehtiin jo mykkäelokuvan aikakaudella, eikä uusiakaan versioita tarvitse yleensä vuosikymmentä kauempaa odotella. Vertailukohteita siis riittää, mutta harva niistä tavoittaa samanlaista ajattomuutta kuin Disneyn versio. Vaikka se ei ole kaikkein uskollisin alkuperäisteokselle, se keskittyy juuri niihin asioihin, jotka ovat tarinan viehätyksen ydin: lapsenomainen seikkailu, veikeä huumori ja avoimen sentimentaalinen kaihoisuus.
Peter Pan ei varsinaisesti ole tarina lentävästä pojasta, joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi tai tämän taistelusta merirosvoja ja intiaaneja vastaan. Tarinan todellinen päähenkilö on Wendy, aikuistumisen kynnyksellä oleva tyttö, jonka viimeinen yö lastenhuoneessa pikkuveljiensä kanssa muuttuu suureksi seikkailuksi ikuisen lapsuuden, seikkailujen ja loputtoman jännityksen Mikä-mikä-maassa.
Peter Pan on helppo nähdä eräänlaisena sisarteoksena Disneyn aiemmalle elokuvalle Liisa ihmemaassa. Liisa ja Wendy ovat hahmoina hyvin samanlaisia, mitä vielä erikseen korostaa sama alkuperäinen ääninäyttelijä Kathryn Beaumont. Siinä missä Liisa on maailman absurdiutta lapsen vilpittömyydellä ihmettelevä tyttö, on Wendy nuori nainen. Olennaiseksi muodostuu Wendyn sisäinen kamppailu aikuistumisen ja lapsuuden välillä. Merirosvot edustavat aikuisuutta, jotka yrittävät tuhota Peter Panin edustaman lapsuuden mielikuvituksen. Tarinan konna, Kapteeni Koukku jakaa saman ääninäyttelijän Wendyn vakavan ja pragmaattisen isän kanssa.
Elokuva vihjaa vahvasti tapahtumien olevan Wendyn unta. Alitajunnan merkitys elokuvassa onkin suuri, sillä siihen liittyy Wendyn kokema henkinen kasvu. Yön aikana Wendy havahtuu huomaamaan, ettei Mikä-mikä-maa ole enää häntä varten. Se mikä on nuoremmille pikkuveljille vielä viaton seikkailu, muuttuu hänenkohdallaan monimutkaiseksi ja ongelmalliseksi. Wendyn tunteet Peteriä kohtaan eivät enää ole pelkkää lapsellista ihailua, vaan nuoren naisen rakkautta. Ikuisena pikkupoikana Peter ei koskaan anna vastarakkautta, mikä purkautuu turhautumisena. Jokainen Mikä-mikä-maan naishahmo käyttäytyy vihamielisesti Wendyä kohtaan ja mustasukkaisuus on avain jopa elokuvan tarinalliseen kliimaksiin. Lopulta Wendy on pakotettu lopettamaan ikuiset seikkailut lopullisesti kypsällä ja varttuneella ratkaisulla, johon Peter ei koskaan kykene.
Peter Pan on elokuvia, joista on hankala olla pitämättä, mutta jotka tarjoavat vielä enemmän, jos siihen jaksaa kunnolla paneutua. Tämä on äärimmäisen hieno piirre Disneyn klassikkoelokuvissa: ne kykenevät viehättämään eri ikäryhmiä täydellisesti tarjoamalla jokaiselle jotain, mutta aliarvioimatta ketään. Nuorimmat katsojat (ja oikeastaan kaikki muutkin) saavat nauraa nopeatempoiselle slapstick-huumorille, vähän vanhemmat lapset taas saavat sisältöä jännittävästä tarinasta ja mielikuvitusrikkaasta miljoostä. Vanhemmille luvassa on nuoren naisen kasvun psykologinen analyysi. Ja jos ei muuten, niin elokuvan tekovuonna 1953 huippuunsa hioutunut, vielä täysin käsityöhön nojautunut animaatio riittää takuuvarmasti viehättämään jokaista silmäparia.
Vaikka elokuva on päällisin puolin hauska, hienojen laulujen kuorruttama ja visuaalisesti näyttävä animaatioseikkailu, sen pohjalla on vahva nostalginen kaiho. Se tekee elokuvasta yhden Disneyn klassisen aikakauden parhaista elokuvista: kun seikkailu päättyy Wendyn ja pikkuveljien palattua takaisin makuuhuoneeseen ja merirosvolaivan varjo kuutamossa saa Wendyn isän muistelemaan omaa lapsuuttaan, eivät kyyneleet ole katsojallakaan kaukana.
