Jos Potter-puristilta on kysyminen, mihin Feeniksin kilta sijoittuu elokuvien rankkauksessa, on vastaus useimmin alempaan kastiin. He näkevät sen tuhatsivuisen fantasiabiblian bastardisointina, jonka pitäisi kyetä sisällyttämään kaikki oleellinen alkuperäislähteestä, mutta myös hengittämään ilman viiden tunnin leikattua mittaa. Tämä ilmenee muun muassa Gary Oldmanin kunniallisen, mutta kirjaan verrattuna auttamatta vajavaisen Sirius Mustan roolina, sekä oljo-osan oikomisina. Elokuvista ylipäänsä kiinnostunut voi sen sijaan pyöritellä silmiä, kun elokuva turvautuu sen kymmenennen kerran Harryn (Daniel Radcliffe) nopeilla leikkauksilla tehostettuihin näkyihin ja etiäisiin – luonnollisesti säpsähdellen ja tempoillen joka kerta. Sunnuntaikatselija voi puolestaan keskittyä hiljalleen päätään nostavaan keskeiseen allegoriaan, jota iso paha Voldemort (Ralph Fiennes) edustaa, kuten myös nuorten aikuisten muuhun elämään ja ihmissuhteisiin – tietysti sisäsiistinä ja vailla Judd Apatow -elokuvien havaintoja hormonaalisuudesta. Onko kyseessä hassattu mahdollisuus vai luojan kiitos, sen jätän heille, joilla on parempi arviointikyky.
Tämän tyyppiselle yleisölle yksi jakso Pottereita – episodisessa luonteessaan – tuskin jättää pidättämään hengitystä osien välillä, vaan pikemminkin katsojalle ystävällisesti antaa tämän muistaa edeltävistä osista sen verran kuin muistaa ja pykää juonen, joka seisoo omilla jaloillaan. Prologi käynnistää taikaministeriön kuulustelun, koska Harry käytti taikavoimia jästien keskuudessa. Kuulustelun muutettu aikataulu antaa esimakua ministeriön vehkeilevyydestä. Harry selviää kuulustelusta ilman laillisia sanktioita, mutta livahtaminen rangaistuksetta vain yllyttää kaunoja hänen vertaistensa keskuudessa. Sitäkin pahempana ministeriö lähettää Tylypahkaan uuden professorin valvomaan järjestystä.
Tylsämielisenä katsojana, jonka huomiota taiat eivät vie tarinoiden sosiaalisen todellisuuden kuvauksesta, olen miettinyt usein, mikä pitää elokuvien päätroikkaa yhdessä. Hauskaahan heillä ei koskaan ole tai muunkaanlaista keskinäistä ominaiskemiaa. Mahdotonta sen kirjoittaminen ei ole: Joss Whedon kumppaneineen kirjoitti ”Buffy vampyyrintappajan” Scooby-jengille nasevaa, hahmoja ilmentävää dialogia silloinkin, kun oli tarve kaataa juonijööti katsojan niskaan. Hermionen (Emma Watson) omasta käyttäytymisestään yllättynyt pyrskähdys nauruun mollattuaan Ronaldia (Rupert Grint) tunnevammaiseksi lisää vähän, mutta huomattavasti tähän asti lähinnä yli-ilmeikkään hengittämisen kattaneeseen näyttelemisen kirjoon sekä hahmojen keskinäiseen suhteeseen. Näin pienestä iloitessani alan vakuuttua, että Potter-elokuviin on tieten tahtoen suunniteltu päähahmot vaniljan raflaavuudella ja sivuhahmot kokeneilla näyttelijöillään oikeasti persoonallisiksi, koska liian päällekäyvät keskushahmot ovat kahdeksan elokuvan mitassa riski. Eivät ylittämätön riski, mutta riski joka tapauksessa. Katsojan alituisina surrogaatteina – katsomassa häkeltyneesti yleisön puolesta ja kysymässä muilta ympärillä kysymykset – he ovat klassinen ratkaisu, joskaan eivät aina mitenkään meheviä verrattuna sellaisiin hahmoihin, jotka pakottavat katsojaa pysymään toimintansa perässä.
Siinä missä aiemmat osat laittoivat katsojan arvuuttelemaan, kuka onkaan episodin pahis, viidennessä osassa yllätysmomenttiin perustuva taktiikka hylätään ja pahis ilmiannetaan Dolores Pimennon hahmossa avoimesti. Vaan millä tavalla: kehiin astuu yksi Britannian viidestä näyttelijästä, jota Pottereissa ei vielä oltu nähty: Imelda Staunton. Tuo lämpimien vilttien ja mustikkapiirakantuoksuinen täti – potenssiin Imelda Staunton. Vain ulkoasu ja äänensävy ottaessaan vastaan virkaanastujaispuheenvuoron Tylypahkassa viestivät mistään hyväntahtoisesta, mutta luonteen sisältö tulee peittelemättä esille pedagogisesti poikkeavissa linjauksissa. Väkivaltaisen alistamisen sijasta poistetaan koulutuksesta strategisesti muun muassa taikasauvat ja vapausrajoituksia naulataan ilmoitustaululle – tietysti uskotellen, että uudet linjaukset ovat kiistatta oppilaiden eduksi. Materialisoituu hahmo, jonka mairean, omasta oikeellisuudestaan vakuuttuneen hymyn haluaa nähdä piestävän tämän herttaisilta kasvoilta, vaikka samalla tietää, että kyseessä on ainoastaan kasvot järjestelmään pinttyneelle epäkohdalle, jonka tainnuttamiseen brutaali mättö on riittämätön varokeino.
Nähtävästi joku Pimennon kaltainen päättävä elin Warner Bros. -studioilla antoi ukaasinsa myös miellyttävistä, värikkäistä visuaaleista, sillä juuri kun Pottereiden sarja pääsi Feeniksin killassa eroon otoksesta toiseen kulkeneesta monokromaattisuudesta, Puoliverinen prinssi tulee suitsemaan näitä eloisia maisemia ja palauttamaan kuviin ankeus, jossa taustat ovat harmaat, ihot ovat harmaat ja Hermionen punainen päällyspaitakin on mitä viehättävin harmaa. Syytän Sormusten herroja. Heidän takiaan kaikki 2000-luvulla luulivat, että avain naturalismiin on kieltää kuva-alasta toisistaan erottuvat värit.
Mark Russell kirjoitti DC Comicsille vuonna 2016 uuden tulkinnan Kivisistä ja Sorasista. Luultuani teosta aluksi ah-niin-nokkelan ja kyynisen X-sukupolven kirjoittajan pilkkana koko perheen komediaa kohtaan esittämällä se itsetarkoituksellisen roisina K-15-versiona, osoittautuivat luuloni vääräksi. Sen aiheissa esiintyivätkin muun muassa uskonto, avioliiton instituutio ja television ilmestyminen kivikautisiin kotitalouksiin. Pohdin sarjakuvan parissa tovin, miksi kertojat kaartelevat asiasta, josta he voisivat puhua suoraan; miksi ilmiselvä maailmansodan jälkeinen Amerikka on ängetty Kivisten ja Sorasten maailmaan? Mielikuvitukseltani ei kuitenkaan kaivattu suurempia ponnisteluja ymmärtämään, että efekti ei yksinkertaisesti olisi sama, jos amerikkalaisen murrosajan miljöö esitettäisiin päästä varpaisiin dokumentaarisesti todenmukaisena. Ajankuva ja sidonnaisuus paikkaan tulisivat auttamatta tielle ja pohtisin alati autenttisuutta tuntematta edes hahmoja, mutta karsimalla ylimääräiset häiriötekijät oikeasti kiinnostavien ilmiöiden ympäriltä ilmiöt itse pääsevät tehokkaammin esille ja helpommin prosessoitaviksi. Tämä samainen hyve on Feeniksin killan vahvuus. Se kuvaa kansallisen mittakaavan uhan, jota on historiassa nähty muuallakin kuin vain Italiassa ja Saksassa, mutta eliminoimalla viittaukset erityisiin valtioihin, vuosilukuihin ja johtajiin, liukuu elokuva letkeästi historianluennosta itse ilmiön kuvaamiseen.
Kehotan katsojia laittamaan merkille myös käsikirjoittaja Michael Goldenbergin maltillisuuden; varmasti houkuttelisi mieltä turvautua pöyhkeilevään leksikkoon ja kohottaa näennäistä vakavastiotettavuutta, mutta termejä, kuten ’autokratia,’ ’kansannousu’ tai ’fasismi’ ei käytetä laisinkaan.
Olen yleensä pelkkä heikko hiiri, mitä tulee konformismin ja myötämielisyyden vastustamiseen, mutta Feeniksin kilta on jo useamman kerran vahvistettu omassa mielessäni Potter-elokuvien kärkipäähän. Muistutan arvostelun päätteeksi lukijaa vastaanottamaan sanomani kuitenkin jyväsellä suolaa, kuten englanniksi todetaan: Potter-ummikko ei katso teosta samat kysymykset mielessä kuin harras fani.
