Frankenstein on tuhottava (1969) on kuulun Hammer Productionsin viides Frankenstein-filmatisointi. Kaksitoista vuotta aiemmin ilmestyneen ykkösosan ja läpimurron porukasta jäljellä on mm. Vasaratuotantojen luotto-ohjaaja Terence Fisher ja Peter Cushing jatkaa tylykatseisen Paroni Frankensteinin roolissaan. Sen sijaan toinen Hammer-kauhisten vakionaamoista, Christopher Lee, ei ole enää mukana jatkiksien alamäkeen liukuvassa kelkassa.
Ja kyllä, ihan taattua Vasaran läimintää ”Frankenstein V” noudattaa: veri näyttää yhtä aidolta kuin poliitikkojen lupaukset vaalien alla, ylinäyttelyä piisaa ja höpsöydelle on varattu kokonaan oma huoneensa, mutta silti leffassa on se charmantti viehätyksensä. Tarinan elementit ovat klassisia nuoresta kauniista/komeasta pääosaparista jylhään musiikkiin asti.
Cushingin läpikiero olemus merkitsee paljon kokonaisuudelle. Nuoripari (Simon Ward sekä myös useammassa Hammerissa lumonnut Veronica Carlson) korkeintaan komppaa taustalla ja poliisivoimat ovat silkkaa haahaahaa-osastoa. Klassisen monsterihahmon puuttumista ei voi olla voivottelematta, varsinkin kun korvaava creature ei ole ihan hurjimmasta päästä.
Aikanaan provokatiiviseksi ja silkaksi verenroiskinnaksi luokiteltu meno on tänä päivänä laimeata, mikä ei toisaalta haittaa, koska jo mainittu charmantti kerrontatapa vie leffaa eteenpäin vakaasti. Toisaalta on myös huomioitava, että menestysvuosien saatossa tekoverenroiskinnan (mitä siis nykymittapuulla mitattuna ei ole paljoa) viehätys väheni, ja Frankenstein on tuhottava tarrautuu mm. ”raiskauskohtaukseen”, joka on lisätty lähinnä skandaalinhakuisuuden vuoksi jälkikäteen kässäriin.
Kuten yleensäkin (vanhan) kauhun kohdalla, myös Frankensteinin viidennen seikkailun kohdalla täytyy muistaa näkemyksen liukuvan herkästi puoliväsyneen hihittelyn puolelle. Siksipä aivan kärkipisteet täytyy kiertää, mutta vastaavasti oldies-kauhurainafaneille leffa on helposti Universal-klassikotkin syrjäyttävää nannaa.
