Lapsille suunnatut markkinat ovat tunnetusti kovia, ja niissä pelataan isoilla rahoilla. Tasaisin väliajoin pinnalle ja lasten riemuksi putkahtaa hittituotteita, jotka ottavat oman kautensa haltuun 100-0. Yltävätpä jotkut jopa vanhempien ihmisten suosioon saakka. Teenage Mutant Ninja Turtles eli Teini-ikäiset Mutanttininjakilpikonnat oli kiistatta kahdeksankymmentäluvun merkittävimpiä villityksiä, hullutuksia ja trendejä. Niinpä ei ollut kumma, että Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin kynästä syntynyt alun perin sangen parodinen tarina poiki figuurien, vaatemallistojen, pelien ja vaikka minkä oheismateriaalin lisäksi myös elokuvan. Turtles – The movie valmistui juuri kultaisen kahdeksankymmentäluvun vaihtuessa 90-lukuun.
Turtles valmistui – yllättäen – independent-hengessä ja vaivaisella kymmenen miljoonan taalan budjetilla. Huomattavaa on, että puhuttiin rahaa valtavat määrät takoneesta kulttisarjasta. Jälkikäteen on helppo sanoa, että päätös oli oikea. Taloudellisesti Turtles räjäytti jättipotin (133 miljoonaa kassaluukuilta) ja lisäksi ei-itseään-niin-vakavasti-ottavaa halpishömppää sisältävä ulkoasu pukee elokuvaa. Voisipa jopa sanoa, että kuin kilpi konnaa.
Turtles on ponnahdellut pinnalle useasti vielä vuosia kultakautensa jälkeen, tosin hyvin erinäköisenä kuin mitä originaaliteokset, -piirretyt tai elokuvat ovat Kilppareita esittäneet. Debyyttileffassaan TMNT näyttäytyy kuitenkin oikeassa (kujien hämyisässä) valossa ja sisältää viihdyttävyyteen vaadittavat elementit. Huumori rytmittää vauhdikasta K12-seikkailua ja 80-luvun lopussa muutenkin tiheään käytetystä punkkarimeiningistä revitään aineksia ninjailuun. Kulttiaseman voi siis sanoa olevan ansaittu.
Leffa alkaa siitä, kun April O’Neil, tuo piirretyissä yliluonnollisen naisen mittoihin muotoiltu, ja leffassa pikkustara Judith Hoagin ulkomuodon saanut reportteri, tekee rohkeita juttuja paikallisista rikoksista ja hankkiutuu ongelmiin. Onni onnettomuudessa on se, että paikalle sattuu myös neljä murkkuikäistä vihreätä sankaria ja uutisstara pelastuu. Toistamiseen hankaluuksiin ajauduttuaan April tutustuu Kilpparikvartettiin ja liittyy näiden hyviskoalitioon. Turtlejen viisaalle ninjajohtajalle ei käy yhtä hyvin, vaan Silppurin pahisjoukot sieppaavat tämän ja siitähän pelastusoperaatio käynnistyy.
Tarina ei juoneltaan edusta mitään suurta. Sieppausta ja pelastumista toisen perään. Tappioita ja voittoja, ja jokainen voi mielessään päätellä kumpi nähdään lopussa. April on ehkä hieman taka-alalla, tavallaan pelastettavan raukan roolissa, eikä se varmaan miellytä osaa naiskatsomosta. Toisaalta kun lähtöteoksena on eräänlainen supersankarieepos, niin tottahan toki moinen särö sallitaan. Varsinkin kun menoa rytmittää hulvaton läpänheitto sekä huolettomantuntuinen mättöfiilis. Jo mainittu halpistuotannon tuoma höpsöysleima on oiva kyytipoika pizzanmakuiselle sankaroinnille.
Turtlejen persoonallisuudet on tuotu hyvin esiin. Sinihuivinen Leonardo johtaa jengiä maksimimaltillisuudella mikä teini-iästä kärsivällä vain olla. Raphael on haka, paitsi provoamaan ja taistelemaan, myös hankkiutumaan ongelmiin. Michaelangelon rentous on luokkaa Cool, ellei jopa ylikin, ja Donatellon osuus porukan hiljaisena älykkönä toimii. Yllättävän isoonkin osaan pääsee Casey Jones, naamiopäinen ja vähällä järjellä varustettu baseball-mailan heiluttelija. Turtlejen itsensä sanoin: Wayne Gretzky on steroids. Idioottipunkkarimutantit Bebob ja Rocksteady olisivat olleet oiva lisä pahisten joukkoon, mutta kaikkea ei voi saada.
Kuin Rockyjen perinnettä kunnioittaen leffa sisältää veikeän treenausmontaasipätkän ja virnuilua kuuluakin kuulummasta Adriaaaaaaaan! –huudosta. Leffa myös näyttää paljon aikalaistensa näköiseltä, mikä onkin täysin loogista, sillä ohjaustyön saanutta Steve Baronia ei voida pitää kovin kummoisena ohjaajana, saati uutta kassamagneettileffaan luovana visionäärinä. Silti näin vahvan pohjamatskun varassa edes tolloin ohjaaja ei pääsisi mokaamaan. Niinpä mm. Merlin-leffan yli tuplasti isommalla budjetilla vesittänyt mies saa puhtaat paperit.
TMNT ei ole 80-luvun sukupolvelle vain nostalgian siipien kahinaa, vaan pikemminkin kilppareiden kilpien kolinaa, katana-miekkojen kilinää ja reilua viihdettä. Rennosti rullaavaa stooria kelpaa katsella hymy huulilla ja menneisyydelle kumarrellen. Kaikkein pahiten kulttileffan konnuuksiin hurahtaneet voivat vaikka pyöritellä nunchakuja katsoessaan suosikkileffaansa ännättä kertaa. Eikä vastaavasti nuoremmanpolven katsojan tarvitse tuntea huolta siitä ettei ole kokenut Turtlejen vajaan parinkymmenen vuoden takaista huumaa: leffa toimii itsenäisesti mitä loistavimmin. Tosin aavistuksen verran paremmin mies-, kuin naiskatsojalle.
Ei muuta kuin ”Cowabunga, Dude!” ja neljän kuulan veroista viihdykettä tsekkaamaan! Pizzaa – ilman anjovista, kiitos – suositellaan leffaruoaksi, eikä vähiten siksi, että sitä Turtlekin mussuttaisi leffaillessaan.
