Tuntemattomat ranskalaisohjaajat Tristan Carne ja Emmanuel Benhiby saivat idean lyhytelokuvien kokoelmasta, joka käsittelisi laaja-alaisesti rakkautta. Varmasti kaksikolle on ollut ilmeistä, että aihealuetta on käsitellyt niin lyhytelokuvat, kokopitkät kuvat, animaatiot ja dokumentit sekä jokainen ihminen, joka on maapallolla edes yhdenkin hengenvedon vetänyt.
Pariisi, rakkaudella (Paris, je t’aime, 2006) taivuttaa aihettaan varsin monimuotoiseksi kuvatauluksi, jonka maalaajiksi on palkattu maailman tunnetuimpia auteur-ohjaajia, kokonaisuudessaan kaksikymmentäkaksi kappaletta. Vaikka ohjaajista löytyy varsin erilaisia taiteilijoita, lopputuloksena lyhytelokuvat ovat tyyliltään, joskaan eivät tasoltaan, hyvin samankaltaisia.
Hajanaista kasaa lyhytelokuvia yhdistää rakkaus, joka käsittää niin romanttista, äidillistä kuin elämän rakkautta, jotka ajoittain herkistävät pienelle kyynelviralle, toisinaan pitkästymiselle ja yllättävän usein romanttiselle mielelle, kuten Gurindher Chadhan kulttuurirajoja käsittelevä Quais de Seine.
Samanlaisuudesta sovituksiin
Kahden tunnin aikana viidestä kymmeneen minuuttiin kestävät katkelmat esittelevät romantiikkaa, katkeruutta, hullunkurisuutta ja jopa tekotaiteellisuutta. Ohjaajanimistä Gus Van Sant lienee vähiten tyylivaihteluun mieltynyt, mutta enemmänkin viihde-elokuvista tunnettu Wes Craven muuntaa kiinnostuksensa yliluonnolliseen kokonaisuuteen sopivaksi draamaksi.
Tietynlaista karsimista olisi kaivattu tähän kokeelliseen elokuvaan, sillä pahimmillaan laatuerot ovat niin räikeitä, että ohjaajat kilpailevat toistensa kanssa. Tuntemattomille näyttelijöille Pariisi tarjoaa tilaisuuden lyödä itsensä läpi. Tunnetut elokuvatähdet taas tuntuvat olevan osa markkinointikoneistoa tai ohjaajan hovia ilman sen kummempia päämääriä.
nimimerkki: Martin van Wetten
