Näkymättömyys on supervoima, joka on kiehtonut ihmistä pitkään. Tämä selviää mm. tarkasteltaessa sitä kuinka monta sovitusta H.G. Wellsin näkymättömän miehen tarinasta on väännetty valkokankaalle tai sarjoihin. Ja mikäs siinä, on siinä ilmakehän taa piiloutumisessa omat jännitteensä, mutta kumman usein näkymättömyys lipsahtaa, vaikka seksuaalisen tirkistelyn (Hollow Man, huh huh) tai onton maailmanherruusuhon puolelle. Leffasovituksista ensimmäinen, vuoden 1933 Universal-leffa, sortuu ainakin jälkimmäiseen aikalaisella tavalla kompuroiden. Ts. tahatonta huumoria piisaa.
Näkymätöntä miestä hehkutetaan monesti Claude Rainsin supersuorituksena. Sitä se ei todellakaan ole. On vain Wellsin Idea, joka hohtaa, pitää perseen penkissä, mutta muu onkin surkuhupaisan hassua (kiksinsä voi toki siitäkin hupaisuudesta saada!) ja Rains… no niin no… näkymätön (konkreettisestikin, sillä näkyessäänkin Rainsin roolin hoitavat pääosin muut, ääni sentään on aito).
Ensimmäisellä kerralla Arsi jätti leffan kesken – hipsi näkymättömiin leffan luota. Tämä synti myönnettäköön. Toisella kertaa, ja uhrautuvuudella varustettuna, kompuroinnin katsoo hekotellen, uskotellen, että seitsemänkymmentä ja risat on syy onnettomille tehosteille ja rytmittömälle rytmitykselle (mitä se toki onkin, lankanaruilla maahan lentävät tuopit ovat tuon ajan huipputekniikkaa), ylinäyttelylle (naiset kiljuvat, sivuhahmomiehissä pari ”hassua” ja pari komeaa, sankari on ristiriitaisen dramaattinen… myös tämän aika selittää), mutta jotenkin yleistä draaman- ja viihteenpuutetta ei vain voi pistää ajan piikkiin. Ei kai kukaan näkymättömäksi muututtuaan ensimmäisenä kävisi nipistämässä poliisisetää korvasta tai uhoaisi maailmanvalloituksesta. Jotenkin irvokkaalla tavalla niissä valloitusreploissa paistavat tämänkin päivän huonoimpien sankarirytistelyiden pahisten sanojen onttous ja parodiansiemen.
Hienointa Näkymättömän miehen näkymättömässä tunnissa ovat lopun jäljet hangella. Yliluonnollinen voima ja ihmisen inhimillisyys sekoittuvat, niin kuin kuuluisi tapahtua muissakin kohtauksissa. Joka tapauksessa jäljissä on jotakin kohtalokkuutta ja voimaa, jota mystiikka vaatii toimiakseen. Rainsin pikkutyttömäisyyttä lähestyvässä naurussa (maanisuutta tavoiteltaneen) tai sankariehdokasprofessorien valkaisuvoimaista ihmelääkettä koskevissa sanasissa sen sijaan asuu vain nauru kutitusintoisine kavereineen. Mutta mikäs siinä, kyllä Rainsin tahdissa kelpaa kertaalleen hekotella. Toistekin. Silti ilman puhdasta mielihyvää tai todellista ajan mukanaan vievää viehättävää viihtyvyyden tunnetta.
