Mario Bava oli 70-luvulla jo ehtinyt vakiinnuttaa nimensä makaaberin kauhun mestarina. Ahkeralla tahdilla elokuvia tehnyt ohjaaja ei näyttänyt hyytymisen merkkejä. Bay of Blood edustaa Bavan makaaberia puolta, mutta samalla se on myös giallo. Bava on onnistunut luomaan näihin molempiin genreihin muutaman klassikon, joten niiden yhdistäminen kuulostaa varsin luontevalta.
Itse juonesta on kuitenkin luontevuus kaukana. Elokuva alkaa melko surrealistisella tappokohtauksella, jota pohjustetaan onnistuneesti. Pyörätuolissa istuva leskirouvaparonitar kuristetaan hengiltä. Kyseessä on petos. Paronittaren rahojen perässä on monta miestä ja naista. Tämä paljastuu heti alussa, kun kuristajan kasvot paljastuvat, joka herättää närää, koska katsoja luulee murhaajan identiteetin paljastuneen. Heti perään kuristaja kuitenkin saa puukosta selkään, jonka jälkeen alkaa sitten se aito murhahippa giallohengessä.
Surrealistisen ja mukaansa tempaavan alun jälkeen elokuva lässähtää pahasti. Bava alkaa vierittää ruudulle turhankin paljon henkilöitä, joita hän ei pohjusta millään tavalla. Henkilögalleria on monipuolinen, mutta samalla petollisen sekava. Etenkin järvelle kuhertelemaan tulleet nuoret ovat täysin turhia hahmoja. Heidän kohtalollaan Bava haluaa vain esitellä verisiä tehosteitaan. Asiaa ei helpota, että heidän koheltamiseensa käytetään aivan liian paljon aikaa elokuvasta. Oikea juoni starttaa vasta nuorten kuoltua. Tässä vaiheessa katsojan mielenkiinto on jo herpaantunut pahemman kerran. Sitten tulee lisää hahmoja joita ei pohjusteta. Kaikilla on yhteinen tavoite, mutta joku pistää heitä palasiksi, milloin kirveellä ja milloin veitsellä.
Hahmot sekä juoni on onnistuttu pilamaan niin huolella, etteivät edes elokuvan kohtuullisen onnistuneet tappokohtaukset jaksa säväyttää. Muutamissa kohdissa efektit tosin pääsevät yllättämään. Bava osaa käyttää tehosteitaan juuri oikeissa kohdissa, ja saa katsojan hyppäämään sohvalta. Hyvänä esimerkkinä voi mainita kohtauksen, jossa nuorimies menee avaaman oven, ja saa samalla sekunnilla veistä kalloon. Kohtaus on kuvattu kieliposkella, joka tekee siitä hauskan ja päräyttävän samanaikaisesti. Muutoin Bava ote on alkanut lipsua. Liekö syynä kiivas tuotantotahti vai ohjaajan ikä. Joka tapauksessa Bay of Bloodin tunnelma epäonnistuu toimivan alun jälkeen pahasti.
Mukana ovat kaikki ohjaajan bravuurit, mutta niistäkin alkaa jo pikku hiljaa mennä maku. Samojen asioiden toistaminen ei enää luo sitä samaa toimivaa tunnelmaa, jonka Bava parhaiten taisi 60-luvulla. Myös juonen olemattomuus on osa syy tunnelman latteuteen. Giallot ovat yleisesti mielenkiintoisia tapauksia, joissa murhaajan identiteetin metsästäminen on mielekästä ja palkitsevaa puuhaa. Nyt mielekkyys puuttuu täysin, eikä varsinaista palkintoakaan saada. Ihan lopussa Bava todistaa olevansa huumorimiehiä ja pamauttaa katsojalle aika huvittavan sekä erikoisen lopetuksen. Valitettavasti se on vain yksittäinen kohtaus, joka ei ole mitenkään sidoksissa elokuvan todelliseen juoneen.
Kokonaisuutena Bay of Blood on liian sekava teos. Siinä on jotain onnistuneen elokuvan elementtejä, mutta suurimmaksi osaksi se on epämääräistä haahuilua. Sen ympäristökään ei ole kovin mielekäs. Bavalta olisi odottanut enemmän, sillä maisemat ovat melko tympeitä, eikä niistä heijastu millään tavalla ohjaajalle tyypillinen kauneus. Tuntuukin, että ohjaajan parhaat elokuvat olivat jo takana. Onneksi hän napautti skeptikkoja pari vuotta myöhemmin, tekemällä uransa ehdottomasti parhaan elokuvan Rabid Dogsin (Kidnapped). Tässä elokuvassa ei kuitenkaan ole mitään niin ikimuistoista. Gore on ihan onnistunutta, ja alku on myös näyttävä, mutta siihen se sitten jääkin.
