Rikas mies Colin (Duris) istuu tornissaan, valmiina sekoamaan sanoissaan ja yhtä valmiina pakenemaan vastoinkäymisiä joka kerta, kun on pienikin mahdollisuus löytää jostain ”se oikea”. Filosofi Jean-Sol Partreen (sanaväännös Jean-Paul Sartresta) pakkomielteisesti suhtautuva kaveri Chick (Elmaleh) pistäytyy kyllä välillä yhdellä ”pianoctaililla”, ja Colinin värikkäässä elämässä apuna häärivät apuna myös kokkaava kultapoju Nicolas (Sy). Yksinäisyyden tunnetta elon muu hullu värikkyys ei poista. Siksi on Colinin onni, että Chloén (Tautou) kohdalla hän ei pakenekaan, vaan tarttuu (suloisesti hymyilevään) haasteeseen. Siitä sitten käynnistyykin L’écume des jours, Päivien kuohu.
Päivien kuohu on Michel Gondryn seitsemäs kokopitkä elokuva ja se jatkaa Gondrylle tyypillistä unenomaisen maailman kuvailua, vaikka ei leffa tällä kertaa ”unen tiedettä” olekaan, vaan kirjaklassikon muuntuminen valkokangasversioksi. Myös tuttu tehostekikkailuhana on auki ja Gondry intoutuu varsinaiseksi Spedeksi esitellessään Colinin elämän kummallisuuksia. Pakoon kipittävä ovikello, kuvaruudun lävitse mausteita ojenteleva tv-kokki, cocktailin soitettujen sävelten perusteella taikova piano, pyöristyvä huone tai jalkoja venyttävä tanssitulkinta Duke Ellingtonin Chloé (Song of the Swamp) -hitistä ovat niitä normaaleimpia asioita. Ja tietenkin se kuulu rakkaus on normaaleista asioista normaalein, silti silkka pesti hulluuteen ja normaali katastrofi, erästä lauluntekijää lainatakseni.
Päivien kuohu on nimenomaan rakkaustarina, ei kuitenkaan suppean genrensä tyypillisin tai siirappisin tapaus. Pikemminkin rankka ja tilanteen tullen korutonkin. Niinpä (alkuperäisteoksen henkeä kunnioittava) fantasiavaahto ja tehostehäröily on vain gondrymaista koristetta keskeisimmän yllä. Eli rakastumisen ja rakastamisen. Yksi rakastaa tulenpalavasti, toinen vain rakastelee ihanasti ja kolmannen kohtalo on rakastua lohduttomasti. Siinäpä vasta rakkauselokuvien Bermudan kolmio.
Elokuvan koruttomuus kumpuaa menettämisen pelosta, joka on elokuvan toinen päälinja. Se pysyy pitkään em. koristeiden alle piiloteltuna, mikä on sääli, sillä draaman syventyessä ja oletuksina pidettyjen asioiden huvetessa päähenkilöiden elämästä elokuva vasta sysää itsensä liikkeelle. Gondryn valtoimenaan aaltoilleeseen detaljimereen tuolloin jo lähes hukkunut katsoja lainehtii rannalle ja kiinnittää liikoja kikkailuja keuhkoista ulos yskiessään huomionsa tarinan alati kasvavaan koskettavuuteen, rönsyilevään vertauskuvallisuuteen (hääkirkostakin saavutaan ulos euforisesti polskien, jalat kaukana maanpinnasta!), lumoavaan värimaailmaan sekä siihen, kuinka kauniisti elokuva kehottaa tarttumaan hetkeen, välttämään turhat karikot, olivat ne sitten ujouden, pakkomielteiden, rahan luoman harhan tai muiden tekosyiden luomia.
Vaikkei heti uskoisi, tarina on kirjoitettu jo vuonna 1947 ranskalaisen kirjailija Boris Vianin toimesta ja käännetty elokuvaksikin jo kahdesti, Ranskassa vuonna 1968 ja Japanissa tämän vuosituhannen puolella. Kaufman-yhteistöiden jälkeistä leffakrapulaa edelleen potevalla ja ”vihreän hornettinsa” kolaroineella Gondrylla on käsissään useampikin valttikortti. Reilu vuosikymmen Amélien jälkeen vielä samalla lailla säteilevä Tautou runotyttömäisenä kuningattarena ja yllättäen kunkkuna mainio fransmanni Omar Sy, joka onkin kiinnitetty jo mm. tulevaan X-Men-elokuvaan. Jokeriksi kelpaa musiikkipuoli, jossa kuullaan mm. jo mainittua Duke Ellingtonia sekä ohjaajan ex-bändikaveri Étienne Charryn sävellyksiä. Ja on mukana häivähdys debyyttiteos Human Natureakin, leffan kiintiöhauskana lemmikkihiirenä tällä kertaa tosin nähdään ihan ihmisnäyttelijä!
Päivien kuohu näyttää viisikymppisen, musiikkiperheessä kasvaneen ja mainoksia paljon tehneen efektinörtin työltä. Niin hyvässä kuin pahassa. Yleisöryntäystä mm. kirkon rahanahneudelle ivaileva teos ei saa osakseen, mutta kehuja varmasti, eikä vähiten leffaromantikkojen osalta. Alkupuoliskon kerronnallisia rytmihäiriöitä ei voi antaa täysin anteeksi, mutta toisaalta rainan viimeiset minuutit ovat kaikkein voimakkaimmat. Mustavalkoiset muistutukset siitä, että maailma on mieletön ja siltikin mielettömän upea paikka. Ja joillakin on kumma kyky ja taito muuntaa se mielettömyys valkokangassaduksi.
