Poliisielokuva voi olla kova tai sitten kevyt. Kovassa poliisielokuvassa hyvän ja pahan raja on häilyvä ja toimintaympäristöä hallitsevat nistit, jengiläiset, urbaani saasta ja moraalinen epävarmuus. Rikoksia sattuu ja poliisin tehtävä on niiden estäminen ja siten he suojelevat lampaita susilta, mutta hänen joka taistelee hirviöitä vastaan on varottava muuttumista hirviöksi. David Ayerin kirjoittama elokuva tuoreen noviisin ja kokeneen jeparin ensimmäisestä yhteisestä työpäivästä noudattaa aligenrensä lakeja kokonaan ja väkivaltaa ja f-sanaa viljellään runsaasti kahden poliisin kaivautuessa alamaailman kihisevään saastaan.
Huumepoliisiin siirtoa anonut Jake Hoyt (Ethan Hawke) saa siirtonsa hyväksytyksi ja hänet määrätään kokeneen ja kunnostautuneen Alonzon (Denzel Washington) alaisena toimimaan LA:n niljaisemmilla seuduilla. Hoyt oppii liiankin paljon Alonzon työmenetelmistä ja vaikka tällä on ehdoton oikeudentaju ja ymmärrys poliisintyöstä on Hoytin tehtävä raskas valinta oman, halveksitun sydämensä ja hyväksynnän ja omien ihanteidensa tallaamisen välillä. Hän valitsee oikein.
Ethan Hawken nuorekas, mutta ei suinkaan kokematon olemus on täydellisen uskottava nuorena noviisina joka on varmasti jo ehtinyt osoittaa taitojaan vähemmän vaarallisissa ja niljaisissa hommissa. Antoine Fuqua paiskaa Hoytin päälakea myöten niljaiseen urbaaniin huumehulluuteen osoittaa tämän ihanteille olevan sijaa karussa ja kolkossa maailmassa vaikka hänen koko ympäristönsä juonittelee häntä vastaan ja janoaa hänen idealisminsa ja ihmisuskonsa kuolemaa.
Kova poliisielokuva tarvitsee hyvän roiston ja jos kohdatut rikolliset ovat pelkkiä latinoslangia jauhavia jengiläisiä ja muita anonyymejä, joskin uhkaavia roistoja on sen toisen poliisin otettava roiston viitta harteilleen. Mikään uusi ratkaisu ei ole kyseessä, mutta Orson Wellesin teoksessaan [movie]Pahan kosketus[/movie] osoittama tyylivalinta on yhä voimissaan. Korruptoituneen, pahan poliisin ei tule olla pelkkä rikollinen, vaan kammottavasti vääristyneen oikeudentajun muovaama kelmi joka on vielä kauheampi juuri valittuaan pahuutensa. Lisäksi sitä esittävällä näyttelijällä pitää olla karismaa – oikeaa, luontevaa karismaa. Ei pelkkää elokuvakerronnan keinoilla luotua. Denzel Washington toimittaa kaikkea tarpeellista pahalle, rappeutuneelle poliisille tarpeellista meininkiä ja vaikka katsoja oppii vihaamaan, pelkäämään ja lopulta halveksimaan tätä retkuhahmoa tämän osoittautuessa mainettaan heikommaksi on hänen silti ymmärrettävä tämän ajattelutapaa ja motiiveja. Lyhyesti sanottuna Denzel kannattelee elokuvaa vahvalla läsnäolollaan ja viekkaudella jolla hän tarttuu nuorta idealistia kepeksistä.
Roisto on siis hyvä, miljöö niljainen ja tunnelma myös kohdillaan, mutta mestariteos ei ole kyseessä. Kerronta erityisesti alussa laahaa pahasti ja vaikka se sijoittuu lyhyen aikavälin sisälle ehtii kyllästyminen vaivata. Poliisityö tuntuu jäävän toissijaiseksi uusien sivuhahmojen ilmaantuessa f-sanojensa kanssa, joskin väkivallan ilmapiiri on myös voimakas ja verta pärskii silloin kun sitä on pärskittävä.
Lopputulos on genrensä edustaja hyvässä ja myös pahassa. Moraalisesti häilyvä ja etiikkaa kyselevä kokonaisuus missä hyvän ja pahan välistä taistelua käydään kaikista läheisimmällä tasolla, ihmissydämessä. Liiallinen pituus vuolee pois tehokkuudesta vaikka ennustus pitääkin paikkansa ja visuaalinen ilmekään ei ole kovinkaan tyylikäs. Toimiva, mutta harmillisen normaali ilme mikä ei sovellu rappeuttavaan juoneen.
