Kun Meksikon tasavallan istuva piällysmies ja osa-aikainen diktaattori Porfirio Diaz jäi kiinni vuoden 1910 presidentinvaalien manipuloinnista, alkoivat jo valmiiksi epävakaassa tilassa vellovassa maassa dominopalikat kaatua yksi toisensa jälkeen johtaen lopulta vuosikausia kestäneeseen sekasortoon ja kaaokseen: vahvan keskushallinnon puuttuessa niin isänmaalliset nationalistit, konservatiivit kuin sosialistiset vallankumousvoimatkin tekivät vuosikausien väsymätöntä työtä kaapatakseen tarjolla olevan valtikan haltuunsa siviiliuhreista piittaamatta. Välillä pidäkkeetön väkivalta, ryöstely ja raiskailu ryöpsähti maan rajojen ylikin, mikä vain edelleen ruokki kaaosta hattumuodin suurmaan naapurimaiden pyrkiessä vakauttamaan turvattomia rajaseutujaan voimatoimin aina 20-luvun lopulle ja Meksikon sisällissodan lopulliseen asettumiseen asti. Liekkö verisen menneisyyden ja vanhojen haavojen peruja, mutta sekasorron jälkeen valtaan nousseen sosialidemokraattisen vallankumouspuolueen onnistuikin johtaa maata suvereenisti aina 2000-luvulle asti.
Koska tilanne Yhdysvaltain etelänaapurissa oli, mikä oli, tuskin monellekaan tulee yllätyksenä sikäläisen elokuvateollisuuden päässeen todella käyntiin vasta kypsällä 30-luvulla, ja silloinen neuvostoliittolaisen vallankumousgenren sekä muotoaan saavan sosialistisen realismin suuresti innoittamana. El prisionero 13 olikin yksi maansa elokuvataiteen yksi varhaisista suurista pioneeritöistä, jonka ohjannut ja käsikirjoittanut Fernando de Fuentes oli viettänyt kaaoksen ajan Yhdysvalloissa opiskellen filosofiaa sekä työskennellen maansa suurlähetystössä. Meksikoon palattuaan Fuentes päätyi kulttuuriharrastustensa sekä monipuolisen kielitaitonsa johdosta elokuva-alalle avustajaksi sekä ohjaajaksi asti. El prisionero 13 ei ehkä sellaisenaan lukeudu Fuentesin ihka ensimmäisiin omiin ohjaustöihin, mutta se lienee niistä varhaisin merkittävä ja mainitsemisen arvoinen.
Fuentesin vallankumouksellinen draama on kertomus alkoholisoituneesta upseerista, jonka vaimo ja poika päättävät alussa paeta asumaan sukulaisensa luokse kauas väkivaltaisen juopon isän kynsistä. Vuosia myöhemmin läpeensä korruptoitunut banaanivaltio on palkinnut viinaanmenevän poikansa kenraalinviralla miehen oman jälkikasvun varttuessa suoraselkäiseksi nuoreksi miehenaluksi. Ajat ovat kuitenkin käyneet vaarallisiksi: toisinajattelijoiden ja järjestelmän vihollisten metsästämisestä ja rankaisemisesta on tullut niin monen maanosansa poliisivaltion tavoin turvallisuusviranomaisten jokapäiväistä rutiinia. Asioista päättävät eivät todellisuudessa välitä juuri oikeudenmukaisuudesta tai valtion turvallisuudesta, vaan antavat mielellään vapauttaa kenet tahansa sopivaa rahallista korvausta vastaan – varat kuolemaantuomittujen poikiensa vapauttamiseksi köyhä kansa päätyy lainaamaan läpeensä mätää järjestelmää tukevilta koronkiskureilta ja muilta huijareilta.
Vaikka El prisionero 13 onkin merkitty kahden käsikirjoittajan työksi, haiskahtaa kokonaisuus hyvällä tavalla juurikin Fuentesin itsensä hengentuotokselta kaikkine miehelle tuttuine yhteiskunnallisine teemoineen. Fuentesin varhaistyönä El prisionero 13 kuitenkin on tarinaltaan erittäin epätasainen, eikä varsinaista melodramaattista juonta nähdä tai kuullakaan kuin käytännössä aivan alussa ja lopussa keskivaiheen suvannon keskittyessä pääosin vallankumoukselliseen sanomaan pääoman mahdista neuvostoliittolaisia sukulaisteoksiaan mukaillen. Itse olisin mielelläni nauttinut tarina- ja hahmopainotteisemmasta kerronnasta, jossa yhteiskuntakriittinen aines olisi kasvanut osaksi muuta kokonaisuutta, mutta ainakin Fuentesin ote on näinkin mukavan ripeäotteista ja menee häpeilemättömästi suoraan asiaan – puhumattakaan hienosta kuvakerronnasta erityisesti teloituskomppanian eteen sijoittuvassa kliimaksissa, jossa resuiset vangit ovat ainoat inhimilliset olennot konemaisten ja natsi-Saksan monumentaalisen propagandan mieleen tuovan kasvottoman sotilasmassan keskellä.
Pisteenä i:n päälle tulee tietysti Fuentesin teoksen hämmentävä viimeinen kohtaus, jossa koko tragedian perusasetelma käännetäänkin ylösalaisin vihjaamalla Spede-leffojen hengessä yhteiskunnallisen draaman olleenkin todellisuudessa pelkkää juopon unta – ehkä poliittiset olot eivät Meksikossa olleet El prisionero 13:n tekoaikaan sittenkään riittävän vakaita tällaiseen julistamiseen tai sitten Fuentes vain koki teoksensa vähän turhankin kuivaksi ja ryppyotsaiseksi. Fernando de Fuentes palasi aiheen pariin vielä kahden kokonaisen eepoksen verran – ”Trilogía de la Revolución”, Vallankumoustrilogia, lukeutuukin kotimaansa elokuvataiteen varhaisvuosien keskeisimpien saavutusten joukkoon siinä missä latinalaisessa Amerikassakin persoonallaan vaikuttanut ja inspiroinut Sergei Eisenstein merkkiteoksineen Neuvostoliitossa ja sittemmin koko maailmassa.
