Painajainen Elm Streetillä 2: Freddyn kostoa haukutaan paljon. Suuri osa sarjan ystävistä sanoo tämän olevan sen huonoin tuotos, ja useasta eri syystä, mutta useimmiten siitä, että se ei juoneltaan liity muihin osiin. Mutta minä uhmaan heitä kaikkia sanomalla, että tämä on yksi sarjan parhaista.
Freddy Krueger palaa Elm Streetille piinaamaan kadulle juuri muuttanutta Jesse-nuorukaista ottamalla tämän ruumiin hallintaansa, ja pian on taas kadulla helvetti irti. Jesse saa tyttöystävänsä Lisan vakuutettua asiasta, ja yhdessä he päättävät nujertaa Freddyn lopullisesti. Mutta helppoahan se ei tule olemaan, varsinkaan kun Jesse alkaa Freddyn temppujen takia saada murhia omalle tililleen. Juoneen heitetty kropan valtaaminen ei ole mitenkään tuore ratkaisu, mutta sen myötä saadaan vähän vaihtelua, ettei jatko-osa ole täydellinen kopio ensimmäisestä.
On itsestään selvää, että Robert Englund varastaa show’n omaperäisenä, elokuvahistorian pelottavimpana hahmona, Freddy Kruegerina. Vaikka Mark Patton ei pääroolissa Jessenä häikäise, on hänelläkin hetkensä painajaisten piinaamana ja mielenterveyden rajamailla kompuroivana nuorena. Jessen parhaan kaverin roolissa nähtävä Robert Rusler on kuitenkin ehdottomasti Englundin jälkeen leffan paras näyttelijä, sillä hän esiintyy erittäin luontevasti ja tuntuu siksi todellisimmalta hahmolta. Kenties hän olisikin ollut Pattonia parempi pääosassa? Typeriäkin rooleja tietysti löytyy, mm. Clu Gulagerin esittämä Jessen mänttipäinen isä, joka irrottaa katsojasta muutamat makeat naurut erityisesti yhdessä turhassa tappajalintukohtauksessa. Kim Myerskin on Jessen tyttöystävänä Lisana melko mitäänsanomaton.
Suurin plussa elokuvassa on tietenkin Freddyn hahmo, joka on parhaimmillaan tässä osassa. Englund tekee hahmosta todella julman ja säälimättömän oloisen ja saa katsojan tuntemaan, että tämän kaverin kanssa ei ole leikkimistä. Muutenkin Elm Street 2 onnistuu tuomaan kuin suoraan todellisesta painajaisesta napatun tunnelman mukanaan, mistä paljon on loistavan säveltäjän Christopher Youngin ansiota. Erityisesti alun bussikohtauksen aikana kuuluva päätheme ja Freddyn ensi kertaa Jessen kotiin ilmestyessä taustalla soiva ”Kill For Me” ovat erinomaisia pohjakappaleita soundtrackille ja tuovat leffasarjaan mukaan vähän perinteisempää kauhumusiikkia.
Niille, jotka näkevät elokuvan homoeroottisena, sanon, että ainut tämänsuuntainen osa on suihkukohtaus, joka on kieltämättä häiritsevä. Mutta muilta osin mielestäni leffa sisältää vain harhakuvia ja sattumia, jotka mielikuvitus yhdistää arveluttavaksi kokonaisuudeksi. Eikä ohjaaja Jack Sholder tarkoituksellisesti ole pyrkinyt tällaiseen.
Wes Craven ei halunnut olla tämän osan kanssa missään tekemisissä. Ymmärrän kyllä, että hänellä oli omasta luomuksestaan visionsa, eikä tämän käsikirjoitus tehnyt sille visiolle oikeutta. Kuitenkin arvostan tätä osaa paljon siksi, että se pyrkii olemaan hauskuttamisen sijasta pelottava ja pitää Freddyn hahmon samanlaisena kuin alkuperäisessä. En pidä kolmannessa osassa ja siitä ylöspäin nähtävästä vitsejä laukovasta hassuttelijasta. Freddylle ei ole tarkoitus nauraa; häntä on pelättävä, sillä hän syntyi pelottavaksi.
nimimerkki: Zelner
