Kiistanalainen ja kriitikoiden ihailema italialaisohjaaja Pier Paolo Pasolini aloitti vuonna 1971 ns. ”elämän trilogian” keskiaikaan sijoittuvalla elokuvalla ”Decamerone”. Trilogia päättyi Lähi-idän muinaisten tarujen pohjalta tehtyyn filmiin ”Tuhat ja yksi yötä” ja ”Canterburyn tarinoita” on näistä keskimmäinen osa. Juonellisesti teoksilla ei ole yhteyttä toisiinsa, mutta kaikissa on keskeisenä teemana ihmisten polttava tarve itsensä ilmaisemiseen ja halu seksuualiseen itsemääräämiseen. Koska seksi on käytännössä elämää tuottava lähde, niin elokuvakolmikon saama nimi tuntuu varsin perustellulta.
Keskiajalla eläneen Geoffrey Chaucerin kuuluisaan romaaniin pohjautuvassa elokuvassa pyhiinvaeltajat päättävät viihdyttää toisiansa härskeillä ja jännittävillä tarinoilla matkatessaan Canterburyn kaupunkiin. Eri kertomuksia on kahdeksan ja niissä merkittävimmät vaikuttajat ovat vapaa seksuaalisuus, elämä, kuolema ja politiikka.
Tarinoiden sisältöä on turha lähteä erikseen erottelemaan, mutta kaikki niistä ovat täynnä asiaa peilatessaan ihmismielen ainaista sairautta, nerokkuutta, heikkoutta ja omituisuutta. Koomiset tilanteet ja oivaltavasti ajoitetut farssin tyyliset tilanteet tulevat taitavasti esille Pasolinin suosimassa käsivarakameran käytössä ja etäältä kuvatuissa laaja-alaisissa otoksissa.
Hieman tarkemmin asiaa mietittyäni ei olisi liioiteltua nostaa Canterburyn tarinoita ylivoimaisesti uskottavimpien keski-ajan ihmistä tutkivien elokuvien joukkoon. Filmin monet puistattavat, hirtehishuumorilla ja nokkelalla symboliikalla kyllästetyt kohtaukset kertovat huolestuttavaa kieltään siitä, miten vähän maailma on ihmisluonnon osalta noista ajoista oikeastaan muuttunut. Esimerkiksi eräässä tarinassa kolme veljestä lähtevät etsimään veljensä murhaajaa, joka on nimeltään Kuolema. Veljekset saavat kirkonmieheltä neuvoja etsiä Kuolemaa vanhan tammen juurelta, mutta sieltä löytyykin kasa kultakolikoita ja koruja.
