1980-luvulta peräisin oleva, teatterimaailman himoitsemin Tony-palkinnoin palkittu Nine tarjoaa sitä itseään – perinteikästä musikaaliviihdettä. Parin vuoden takaisen Chicagon hengessä toteutettu elokuva on täynnä kellontarkkaa ajoitusta, puhtaiksi hiottuja ääniä, jokaiselta tikiltäänkin upeita pukuja ja häikäisevää (nais)kauneutta. Mitä siis voisi tämän genren leffalta enempää toivoa? Noh, sielua esimerkiksi.
Nine yrittää olla ohjaajanero Federico Fellinin 8½ (Otto e mezzo, 1963). Musikaalileffan juoni myötäilee tätä elokuvataiteen mestariteosta niin täsmällisesti, että välillä Fellinin elokuvan nähneet voivat bongata Ninesta jäljittelyä jopa kuvakulmatasolla asti. Siinä ei tietysti ole mitään pahaa, mutta Fellinin omakohtaisista kokemuksista ammentaneesta luovan hulluuden sirkuksesta on paha panna paremmaksi. Yritystä silti on, mistä kielii musikaalin nimikin. Sen tekijöiden mukaan nimi viittaa Fellinin 8½:n järjestysnumeroon ohjaajalegendan tuotannossa.
Musikaalin tässä versiossa alkuperäistarinan Guidon osan on Marcello Mastroiannilta perinyt Lontoon poika Daniel Day-Lewis. Day-Lewis murtaa englantia italialaisittain, mutta ei hän ketään hämää. Vaikka mies eläytyy Guidon luomisen tuskaan, venkoilee ja pyörittää naisia kiihkeästi, Ninen pakahduttava broadwaylaisyys tekee hänen yrityksensä käydä italialaisesta turhaksi. Nine on täynnä tähtinäyttelijöitä, jotka loistavat rooleissaan kirkkaasti. Mutta kaikkea se loiste ei peitä. Australialaisen Nicole Kidmanin pitäisi käydä skandinaavista, ranskatar Marion Cotillardin Guidon puoli-italialaisesta vaimosta. Judi Dench, Day-Lewis’n tapaan britti hänkin, ei edes vaivaudu puhumaan aksentilla, vaikka hänen hahmonsa, puvustaja Lilli, on vanha ranskatar. Niinpä katsojalle tulee hieman yllätyksenä, kun Dench äkkiä laulaessaan heittää mukaan ranskalaisen korostuksen. Ainut, joka on aito, on yli 70-vuotiaanakin himoittavalta näyttävä Sophia Loren. Hän näyttelee Guidon rakasta äitiä, eikä vähistä vuorosanoistaan huolimatta jää yhtään sen unohtumattomammaksi kuin esimerkiksi kovakuntoisen tanssiperformanssin italialaiselle elokuvalle esittävä Kate Hudson – pikemminkin päinvastoin.
Lorenin tasolle yltää oikeastaan lopulta vain yksi Guidon elämän muita naisia näyttelevistä tähdistä. Hän on rakastajatar Carlana nähtävä Penélope Cruz, jonka herkullinen puhelinseksikohtaus Guidon kanssa saa töppöset pyörimään melkeinpä naiskatsojillakin. Cruz on juuri yhtä sokerinen herkku kuin 8½:n Sandra Milokin, mutta Ninessa hahmo joutuu kovemmille. Toisin kuin alkuperäisteoksessa, myös Guidon vaimon annetaan avautua. Vaikka Cotillard tekee hyvää työtä, siitä on hankala pitää. Fellini tajusi jättää omasta elokuvastaan tiettyjä asioita pois, sillä Guidon (eli Fellinin) työelämään eivät viiden sentin saippuaoopperat kuulu.
Ninen katsojalle on hyödyksi, jos hän ole nähnyt Fellinin klassikkoteosta. Vaikkapa laulajatar Fergien eli Stacy Fergusonin esiintyminen rannan roisina Saraghinana tuntuu pliisulta, kun verkkokalvolle on kerran syöpynyt kuva tummasta ja monta kertaa rehevämmästä Eddra Galesta. Amerikkalaiseen tapaan Ninessa luotetaan paljoon puheeseen (vaikka eiväthän italialaisetkaan mitään tuppisuita tietysti ole). Katsojalle ikään kuin pitää juurta jaksaen selvittää ihan kaikki. Laulu- ja tanssinumeroissa, jotka toimivat hauskasti kuin musikaalisina voice overeina hahmojen mietteistä, luotetaan suuruuteen. Tämä ei joka kohdassa toimi, sillä pienemmin toteutettu ja enemmän iholla oleva esitys voisi koskettaa katsojaa enemmän kuin esimerkiksi valkokankaan täyttäminen legioonalla hiekkaa pöllyttäviä tanssityttöjä. Ehkä Ninen tekijöillä on ollut liikaa rahaa käytössään – pömpöösin turpeuden keskellä aidot asiat kuolevat. Joku Lars von Trier olisi saattanut saada aikaan mielenkiintoisen raa’an version Ninestä – jopa näillä samoilla näyttelijöillä.
